Kulttuurishokki

Nyt, kun olen täysin selvinnyt tämän vaiheen yli, voin jopa kirjoittaakin siitä hyvillä mielin ja nauraa noille hassuille tuntemuksille. Ihan ensimmäisessä tai toisessa postauksessa taisin spekuloida, että enhän minä nyt mistään kulttuurishokista tule kärsimään. Sitten se kuitenkin iski kuin potku päin naamaa (se muutes sattuu, tiedän nyt ihan kokemuksesta). Aluksi en edes halunnut myöntää, että kyse on kulttuurishokista. Olenhan ollut tässä maassa monesti aikaisemminkin ja täällä on samantyylinen länsimainen kulttuuri kuin Suomessakin. Oletin, että kokisin kulttuurishokin vain jossain Kiinassa, jossa kulttuuri on täysin päinvastainen kuin mihin olen tottunut. Onneksi tästä asiasta puhuttiin jo Jyväskylän lähtöorientaatiossa ja vielä uudemman kerran täällä heti ensimmäisinä päivinä, joten osasin diagnosoida oireeni ja tiesin, että ajan kanssa se helpottaa.

Aikaisemmilla Britannian reissuilla en kuitenkaan elänyt normaalia elämää, joten siksi en noilla kerroilla kokenut minkäänlaisia negatiivisia tuntemuksia. Viikon loma turistina Lontoossa ei todellakaan anna oikeaa kuvaa tästä maasta. Ei edes parin viikon opintomatka. Silloinkin kun olin Brampton Stableseilla työssäoppimassa en päässyt oikeaan elämään sisään, vaikka niin luulinkin. Siellä homma pyöri kuitenkin hyvin paljon siinä talliympäristössä eikä tarvinnut huolehtia ylimääräisistä asioista. Tällä kertaa taas ihan oikeasti asun ja opiskelen täällä. Kaikki mahdollinen pitää toimittaa ihan itse vieraalla kielellä ja se on yllättävän raskasta aluksi. Onneksi minulla on täällä sentään muitakin suomalaisia, niin saa edes välillä ihan omalla äidinkielellä kommunikoida. Ja suomalainen on aina suomalainen ja ymmärtää hyvin todennäköisesti toisen suomalaisen tuntemuksia (lue: vitutusta).

Wikipedian mukaan kulttuurishokki tarkoittaa ihmisen vaikeutta sopeutua vieraaseen kulttuuriin. Siihen liittyvät oireet voivat olla psyykkisiä ja fyysisiä, voimakkuudeltaan eriasteisia ja jokainen kokee sen eri tavoin. Kulttuurishokkiin liittyvien tuntemusten voimakkuus riippuu omasta henkisestä kapasiteetista, oman ja kohdattavan kulttuurin erilaisuudesta sekä aiemmista kokemuksista. Siihen on määritelty kuuluvan neljä vaihetta:

1. Kuherruskuukausi: Uuteen kulttuuriin saavuttaessa innostus nähdä ja kokea kaikki ulkopuolisen tarkkailijan silmin. Vieras kulttuuri nähdään hyvässä valossa huomaamatta sen huonoja puolia.
2. Shokin kynnysvaihe: Pienet asiat alkavat ärsyttää ja uuden kulttuurin huonot puolet ja käytännön ongelmat tulevat esiin. Väsymys, masennus ja koti-ikävä ovat tämän vaiheen yleisiä oireita.
3. Sopeutuminen: Vähittäinen oppiminen, toimeentuleminen erilaisissa tilanteissa ja ymmärrys toimintatapojen syistä auttavat sopeutumaan uuteen kulttuuriin. Olo alkaa tuntua kotoisammalta ja kommunikaatio-ongelmat vähenevät. Yleinen uudesta kulttuurista johtuva stressi vähenee.
4. Paluushokki: Paluu omaan kulttuuriin voi aiheuttaa suuremman shokin kuin kulttuurishokki vieraassa kulttuurissa. Uudelleensopeutuminen omaan kulttuuriin voi viedä aikaa vieraassa kulttuurissa kertyneiden kokemusten ja mahdollisesti muuttuneen omakuvan vuoksi

Tuo kuherruskuukausi alkoi välittömästi tänne saavuttua. Olo oli kuin pilven päällä, kun kaikki oli niin hienoa, uutta ja jännää. Jotenkin samaistuin hyvin vahvasti Routalempeen tuona aikana. Sääkin oli vielä niin mahtava. Tämä shokki iski sitten päälle tasan kolmen viikon merkkipaalun kohdalla. Muistan sen päivän varsin hyvin. Juuri silloin lämpötila laski sieltä paristakymmenestä asteesta kymmenen tuntumaan ja alkoi sataa. Oltiin silloin katsomassa meidän poikien rugbypeliä ja oli niin kylmä ja kurja olla. Ja se säätila jäi vielä päälle. Tuntui, että siitä lähtien joka päivä vaan satoi ja oli pilvistä. Tilannetta ei yhtään helpottanut, että Suomessa satoi ensilumi juuri silloin maahan ja Facebook oli täynnä ihania pakkasmaisemakuvia. (Miten niin muka mielialani vaihtelevat säätilan mukaan...?) Jotenkin siitä shokkivaiheesta vaan selvisi yli pikkuhiljaa. Loka-marraskuun vaiheesta lähtien olo on ollut taas vallan mainio ja elämä on tuntunut paljon helpommalta. Ei minulla tuolloin shokkivaiheessakaan varsinaisesti koti-ikävä ollut, mutta nyt olo on oikeasti kotoisa ja elämä rullaa mukavasti. Odotankin pienellä kauhulla joululomaa ja tuota paluushokkia. Jospa kahdessa viikossa ei ehtisi suurempaa oireilua tulla. Suurella kauhulla taas odotan ensi kesää, koska se menee aivan takuuvarmasti paluushokin kourissa velloessa... Ei ajatella asiaa vielä.

Ja millä tavalla tämä kulttuurishokki sitten ilmeni? Oireet olivat moninaisia ja voimakkuudeltaan vaihtelevia:

- Armoton taustavitutus

Tämä oli jotain niin järkyttävää. Minua vitutti hetkittäin niin paljon, että tunsin fyysistä kipua. Se vitutuksen määrä ja voimakkuus olivat aivan ennen kuulumattomia. Ketään ei ikinä pitäisi vituttaa noin paljon. Teki mieli heittää ihmisiä kovilla tavaroilla, kun vitutti niin maan perkeleesti. Kyseessä oli siis erittäin vakavan luokan vitutus, ja suoraan sanottuna olen onnellinen, että selvisin siitä hengissä eikä se jättänyt pysyviä arpia.

- Puhekyvyn menetys

Taisin aloittaa englannin opiskelun silloin kolmosluokan alussa yhdeksän-vuotiaana, kuten kaikki muutkin. Siitä taitaa olla nyt 14 vuotta... Ja siltikään en osaa tätä kieltä. Tuossa kulttuurishokin alamäkivaiheessa minusta tuli melkoisen hiljainen tyyppi, kun ei  vaan saanut sanaa suusta ulos. Puhuminen tuntui niin ylitsepääsemättömän vaikealta, että sitä teki mieli välttää kaikin mahdollisin keinoin. Pikkuhiljaa oli vaan pakko hyväksyä, että englantini ei ole läheskään niin hyvää kuin haluaisin sen olevan, mutta sen kanssa on vain opittava elämään. Siksi olikin mukava yllätys, kun tuossa yksi päivä tajusin, että nyt pystynkin taas kommunikoimaan ihan sujuvasti englanniksi ja keskustelemaan luontevasti ilman, että miettisin edes sanomisiani. Se on kyllä niin totta, että kielen oppii parhaiten elämällä maassa, jossa sitä puhutaan, ja tämä vaihto tekee kieltämättä tehtävänsä.

- Erinäiset ruokahimot

Tässä vaiheessa ei ollut vielä edes ikävä Fazerin sinistä, salmiakkia ja ruisleipää, mutta muunlaiset ruokahimot kyllä vaivasivat. Näistä päällimmäisenä ja vahvimpana erittäin vahva tarve syödä lihaa. Siis kunnon punaista lihaa. Söin monen näköisiä pihvejä, lihapullia, jauhelihaa, leikkeleitä, lihatäytteistä pizzaa. Ihan sama kunhan siinä oli mahdollisimman paljon lihaa. Ja pakko kyllä myöntää, että vieläkin tämä lihan himo on varsin valtaisa. Syöttääkö ne täällä karjalle jotain, joka tekee lihasta jotenkin erityisen koukuttavaa? En tiedä. Minusta ei ainakaan olisi kasvissyöjäksi.

Toinen himo yllätti aivan takavasemmalta: Minun rupesi tekemään mieli puuroa. Puuroa. En ole ikinä, siis ikinä, tykännyt puurosta. En edes vauvana suostunut syömään sitä. Ja nyt vähintäänkin kerran viikossa olen täällä ihan onnesta soikeana keittänyt itselleni puuroa. Äiti, kai olet minusta ylpeä? Ei tähän puuron syömisen oppiseen mennytkään kuin 23 vuotta. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Voi sitä iloa ja riemua, kun löysin täältä kaupan hyllyltä ihan oikeaa Vaasan näkkileipää. Okei, se taitaa kulkea nimellä Finn Crisps tai jotain tuollaista, mutta siltikin se on ihan oikeaa näkkäriä. Pala kotia. Ah.

- Mässäily

Edelliseen liittyen, noiden ruokahimojen lisäksi myös ruokahaluni kasvoi. Tuntui, että koko ajan pitäisi olla työntämässä jotain suuhun ja jauhamassa leuoilla. Aluksi mässäilin jääteĺöllä, koska jätski nyt vaan on sellaista sururuokaa, joka helpotti kulttuurishokin tuntemuksia. Sitten tuhosin muutaman pussillisen suolapähkinöitä. Voi luoja, että se on koukuttavaa evästä. Sitten löysin katkarapulastuja kaupasta, enkä voinut vastustaa kiusausta... Viimeisin himo oli rusinat. Söin sellaisen kilon pussin rusinoita muutamaan päivään ja totesin, että tämän on pakko loppua. Olen 200-kiloinen vuoden päästä, jos jatkan samalla linjalla koko talven. En sen koomin ole ostanut tuohon lipastoon mitään herkkuja, ja jos tekee mieli jotain hyvää, niin olen käynyt keittiöstä hakemassa omenan tai porkkanoita. Surullista, mutta totta.  

- Omituiset päähänpistot

Kerran kävelin kaupungilla, kun olin menossa ruokaostoksille. Ohitin tatuointistudion. Siinä ikkunassa oli tosi kivan näköisiä kuvia tatuoinneista. Jäin siihen niitä tutkailemaan ja sain päähänpiston, että sellainen pieni kiva tatuointi käsivarressa voisi olla ihan kiva. Oli aika lähellä, että olisin astellut sisälle ja ottanut saman tien sen tatuoinnin. En kuitenkaan tehnyt niin, ja ehkä parempi näin.

- Halipula

Koska olo oli hieman alakuloinen, minulle tuli hirmuinen halipula. Oli niin kova tarve saada fyysistä kosketusta ja olla lähellä toista ihmistä. Ja koska ihanainen Pamelainen Anskuinen ystäväiseni on maailman paras halikaveri, oli kova ikävä. TSIRP, TSIRP rakas, halataan, kun tavataan. <3

- Ärsyyntyminen brittejä kohtaan

Britit ovat ihan ihmeellinen kansa monellakin tapaa. Tuossa kulttuurishokkivaiheessa tällaista suomalaista mörökölliä alkoi hirveästi riepoa tämä brittien näennäinen ylitsevuotava kohteliaisuus. Joka asiasta ollaan pyytelemässä anteeksi: Sorry, sorry, sorry... Kadulla kävellessäkin, jos vastaan kävelee ihminen ja teidän välissä on kaksi metriä, se toinen todennäköisesti pyytää anteeksi. Kulttuurieroja. Ei voi ymmärtää. Itse asiassa ragesin tästä yhdellä kurssilla, kun analysoitiin yhtä tekstiä ja siellä oli lopussa "ps. Sorry...". Brittiopiskelijat eivät ollenkaan ymmärtäneet, mitä erikoista siinä on, mutta opettaja oli syvästi huvittunut tästä suuresta kulttuurisesta huomiostani.

Toinen asia on sitten tämä, että tavatessa toinen ihminen sanotaan: "Hi, are you alright?". Ymmärrän kyllä, että kyseessä on vain fraasi, jolla tervehditään eikä toinen ole oikeasti kiinnostunut hyvinvoinnistani. Suomalaisessa kulttuurissa taas toinen kysyisi sinulta tuollaisen kysymyksen vain, jos näyttäisit siltä, että kaikki ei ole kunnossa. Enkä saa millään muutettua tuota suomalaista ajattelumallia päässäni. Vieläkään en itse pysty tervehtimään toisia noin, koska se ei vaan tunnu luonnolliselta, mutta pystyn kyllä vastaamaan tuollaiseen tervehdykseen ihan luontevasti. Kulttuurishokin aikana teki vain mieli hakata päätä seinään: "Lopettakaa tuo kysely ja jättäkää minut rauhaan. Minulla on kaikki hyvin!".

Sitten on tämä brittien tapa suurenella mitättömiä asioita ja vetää mieletöntä draamaa sen takia. Esimerkkinä mainittakoon, kun kaksi fuksia Chesterin yliopistosta pukeutui Halloweenina romahtaviksi WTC -kaksoistorneiksi ja voittivat jonkun pukukilpailun sen ansiosta. Muutaman päivän päästä tämä oli kaikkien lehtien otsikoissa ja koko kaupunki oli paniikin vallassa, kun yliopiston maine oli mennyt pilalle. Koko uutinen ei tainnut ikinä edes tavoittaa Suomea ja nyt koko tragedia on jo tyystin unohdettu. Viime viikolla taas luin lehdestä, että ylioppilaskunnan baarissa ei enää soiteta Robin Thicken viime kesän hittiä Blurred Lines, koska se kuulema puhuu raiskaamiskulttuurin puolesta. Voi luoja, hankkikaa elämä ja lopettakaa tuo tyhjästä skitsoaminen.

- Ärsyyntyminen, kun asiat vaan eivät toimi

Suomalaisessa kulttuurissa on se hieno puoli, että yleensä asiat hoituvat kohtuullisen jouhevasti. Täällä asia ei todellakaan ole näin. Kesti kaksi kuukautta, että sain yhden moduulin vaihdettua ja se vaati monta hoputus sähköpostia, kun henkilö, jonka olisi se pitänyt tehdä, ei vain hoitanut hommaansa. Meidän pesukone oli reilun viikon rikki, eikä kukaan viitsinut tulla sitä korjaamaan. Suihkun korjaamista saatiin odotella melkein kaksi kuukautta, ja sitten kun miehet tulivat vihdoin ja vaihtoivat koko suihkun, ne jättivät jätkyttävän siivon jälkeensä. Ja minähän sen tietenkin siivosin.

Ja yhdessä toisessa yliopiston asuntolassa, jossa pari kaveria asuu, on ollut ongelmia lämmityksen kanssa. Siellä on ollut kiva olla ulkovaatteet päällä sisällä ja silti palella...

Ja nuo hanat. Oikeasti. Varmasti kaikkialla muualla maailmassa ollaan päästy jo kehityksessä eteenpäin, mutta ei täällä. On niin hienoa pysytellä 1950-luvulla ja pitää kylmä- ja lämminvesihanat erillään. Ja tuo ensin mainittu suoltaa suoraan laavaa Mordorista ja jälkimmäisestä saa veden seasta poimia jääpaloja. Niin modernia. Astiankuivauskaappeja ei juuri Suomen rajojen ulkopuolella tunneta, joten tiskauksen jälkeen astiat on kuivattava pyyhkeeseen. Todella jälkeenjääneen oloista. Ja tiskaus suoritetaan sienellä eikä tiskiharjalla. Huoh.

- Kasvava patriotismi

Kaikkien edellä mainittujen seikkojen johdosta, jossain välissä patriotismini oli erittäin vahva. En ole britti, eikä minusta sellaista ikinä tule, koska suomalaisuus on niin syvällä verissä. Ja kyllä kyrsi tuolloin shokkivaiheessa, kun ei-suomalaiset eivät vain pysty sanomaan nimeäni. Se on se pärisevä R-äänne, joka on niille aivan mahdoton. Jotkut pystyvät jo aika hyvin ääntämään sen, mutta useimmille olen Maria. Toiset lausuvat tuon ärrän samanlaisella äänteellä kuin nimi George alkaa. Kerran yksi mies kutsui minua Marsaksi ja se oli jo hieman liikaa. Mieluummin se Maria kuin Marsa.

- Ikävä tiettyjä asioita Suomesta

Kaikkein eniten kaipaan Pientä Punaista Ooppeliani ja sen tuomaa vapautta. En ole ajanut autoa yli 2,5 kuukauteen ja se on pisin aika autottomuutta sitten kortin saamisen jälkeen. Olo on niin siivetön ja paikalleen sidottu. enhän minä periaatteessa tarvitse täällä autoa mihinkään, mutta kun on tottunut siihen, että milloin tahansa voi lähteä minne tahansa, niin kyllä elämä tuntuu todella paikalleen jämähtäneeltä. I was bornED to drive a car. Tuolloin pahimmassa shokkivaiheessa olin valmis vuokraamaan auton päiväksi, että voisin ihan huvikseni vain ajella ympäriinsä. Tai sitten varastaa jonkun auton. Edes muutamaksi tunniksi. Eikä oloani yhtään helpota, että tuo meidän sisäpiha, johon minulla on suora näkymä, on täynnä muiden opiskelijoiden autoja. Ja selvästikin kyseessä on kunnon Pappa Betalar -opiskelijoita autoista päätellen. Löytyy mm. urheilumallin Toyotaa, Merssua, Audia, uuden karheaa Miniä jne. Nice, sanoisi Borat.

Kaipaan kovasti myös television katsomista. Olen koko ikäni ollut oikea television suurkuluttaja, joten tämä nykytilanne on tuntuu varsin luonnottomalta. En ole edes netistä katsonut mitään sarjaa koko syksynä, kun en vain osaa. Telkkarin mukaan oli niin helppo rytmittää sarjojen seuraamista. Netissä tarjonta on niin laaja, etten teidä mistä aloittaa, joten olen sitten katsomatta ollenkaan. Ei minulla kyllä olisikaan juuri ylimääräistä aikaakaan tuollaiseen. Uskomatonta kyllä, mutta käytönnössä minulla on jotain ohjelmaa joka päivälle ja vapaina hetkinä naputtelen kirjoittaa tätä blogia.

Kaipaan myös tajuttomasti omaa sänkyäni kotona. Se on melkein täydellinen. Valitettavasti sen täydellisen sängyn jouduin jättämään Joutsenoon. Se oli elämäni sänkyrakkaus eikä mikään muuta sitä tosiasiaa. Mutta siis joo. Täällä sänkyni on aivan järkyttävä. Saattaa olla, että osittain sen takia nukun niin huonosti. Se on tuollainen kolmevuosisataa vanha jousisänky. Joka ilta niiden jousien väliin on kaivauduttava sellaiseen koloon, että ne jouset eivät tökkisi sisäelimiä ulos. Todella epämiellyttävää.



Todellakin ajan kanssa tuo kulttuurishokki helpotti, kun vihdoin myönsi itselleen, mistä on kyse. Ensimmäinen valonpilkahdus pimeään oli kuitenkin ylin video, joka tuli eteeni Naamakirjassa. Nauroin koko illan sille, koska se kuvastaa täydellisesti tuntemuksiani täällä elämisestä suomalaisena. Sitten kaivelin muutaman muun hauskan Internetvideon menneisyydestä ja nauroin niille taas vedet silmissä. Tuossa nauraessa sainkin purettua hyvin viikkojen patoumat ja jo heti seuraavana päivänä maailma näytti paljon valoisammalta.

Saanen siis esitellä: Internetin hauskimmat videot Top 3