Perillä

Etukäteen olin aivan varma, että lähdönhetkellä olisin aivan murheen murtama ja sen takia itkisin vesiputouksen lailla ainakin ensimmäiset 200km. Toisin kuitenkin kävi.  Bussiin noustessa sitten löysin sen haikailemani seesteisen olotilan. En itkenyt ollenkaan. Olo oli kuin Hopeanuolella, silloin kun se lähti sen villikoiralauman mukaan – hieman haikea, mutta ennen kaikkea tulevaisuutta odottava.

Matka meni yllättävän rattoisasti. Pelkkä 8,5h bussissa istumista pelotti aluksi, mutta mikäs siinä oli musiikkia kuunnellessa ja loppumatkasta hieman myös torkkuessa. Nilkatkaan eivät turvonneet niin paljon kuin pelkäsin.

Lentokentälle saavuin aikataulun mukaisesti ja ongelmitta kirjasin itseni mukaan lennoille ja lähetin matkalaukut ruumaan. Aamun piristykseksi pääsin vielä hyvin perinteisesti turvatarkastuksessa kopeloitavaksi, kun kengät piippasivat turvatarkastuksessa. Ja herttinen se nainen teki työnsä perusteellisesti ja antaumuksella. Tuli ihan iholle! Ei kyllä haitannut yhtään. Oli sen verran sexy lady, että sellainen saa ihan koska vain tulla tutkimaan minun tissiväliä.

Sitten matka jatkuikin varsin normaalisti. Oslon kone oli puoli tuntia etuajassa (VR voisi ottaa tuosta mallia), joten pilkin sitten aika monta tuntia yhdessä nurkassa lentokentällä kunnolla kuitenkaan nukahtamatta, vaikka väsytti aivan järkyttävästi. Tuntui, että kuolen kohta väsymykseen. Manchesterin koneessa nukahdinkin sitten jo ennen kuin koko kone edes nousi ilmaan ja koisin melkein perille asti. Vieläkin väsytti, mutta pahin kuolemanväsymys oli poissa. Aulasta löysin keltapaidat aivan kuten pitikin. Jätin matkalaukut tuutoreiden vahdittavaksi ja lyöttäydyin yhden saksalaisen tytön seuraan. Ihan mukava tapaus. Oli tosi kiva saada heti ensi hetkestä lähtien seuraa ja yhdessä oli myöhemmin sitten helppo ruveta jututtamaan muita vaihtareita. Vietettiin oikein tyhjänpäiväinen iltapäivä kierrellen lentokentällä ja bussiasemalla odotellen kuljetustamme. Sivuhuomautuksena voinen mainita, että fanityttöilyni meinasi levitä käsiin, koska joka puolella tuntui olevan One Direction-tuotteita. Oli fanilehtiä ja kirjaa ja julistetta ja vaikka sun mitä. Olin kuitenkin vahva enkä ostanut mitään. Onhan minulla koko vuosi aikaa tuhlata niihin rahani.

Bussi tuli hakemaan vaihtarilastia ja vei osan aluksi läheiselle Warringtonin kampukselle ja jatkoi siitä Liverpoolin lentokentälle, josta matka jatkui viimein Chesteriin. Kaiken kaikkiaan matka kesti pysähdyksineen pari tuntia ja Britannia ehti siinä ajassa näyttää parasta ja pahintaan:

Sää - Kaikki varmasti tietävät kuinka nopeasti säätilat vaihtelevat täällä. Saanen havainnollistaa. Bussiin noustessa tuuli niin kylmästi mereltä, että sisuskalutkin jäätyivät. Vannon, etten ole ennen kokenut niin hyistä tuulta. En tiedä millaisella takilla siltä pystyisi suojautumaan?  Liikkeelle lähdettyä alkoi sataa. Aluksi vähemmän ja sitten enemmän. Mutta eipä aikaakaan, kun aurinko alkoi paistaa! Chesterissä olikin ihan (viileähkö) kesäkeli vastassa. Meri-ilmasto saattaa pidemmän päälle vaatia totuttelua…

Liikenne – Lähdettiin siinä neljän ruuhkaan mukavasti liikenteeseen. Ja tämähän on aika tiheään asuttua seutua, joten sitä autonpaljoutta riitti joka puolelle. Motarilla oli kolme-neljä kaistaa, jotka kaikki olivat täynnä autoja. Pääosin liikenne veti kyllä hyvin noilla isoilla teillä. Mitä nyt Walesista Englantiin oli kilometrien pituiset jonot, jotka eivät liikkuneet mihinkään. Meidän kyyti oli kuitenkin menossa päinvastaiseen suuntaan, luojan kiitos. Ruuhkan makuun kuitenkin pääsi pienemmillä teillä, kun autot liikkuivat kävelyvauhtia. Täällä on valtavasti liikenneympyröitä. Normaalit risteykset ovat suorastaan harvinaisuus. Auta armias millaista tökkimistä liikenne olisi, jos jokaiseen risteykseen pitäisi jäädä seisomaan ja odottamaan vuoroaan. Jospa niistä pympyröistä olisi jotain hyötyä.

Ympäristö – Ihanan perinteisiä Brittimaisemia joka puolella. Paljon lehmiä, poneja ja lampaita pellolla. Hyvin hoidettuja peltoja. Niin kaunista. Mutta tuossa mateluvauhdissa huomasi myös kuinka tienvarret ovat täynnä roskia. Suorastaan järkyttävissä määrin. Lisäksi jotkin (syrjäisemmät) alueet ovat todella rähjäisiä ja rumia. Esimerkiksi aidat saattavat olla rikki ja kaatuneet ja/tai kasvisto on vallannut pihamaan.

Perillä Chesterissä yliopistolla meille tarjottiin ruokaa. Luonnolliseti hyvin brittiläiseen tapaan – otitpa sitten kana-, kala- tai kasvisvaihtoehdon niin lisukkeena on chipsejä eli näitä ranskisten isompia ja paksumpia serkkuja. Ihan hyvää ruoka kuitenkin oli, vaikka se kana olikin niin mausteista, että meinasi ruveta närästämään. Onneksi on Rennietä. Siinä syödessä oli hyvin luonnollista alkaa myös tutustumaan toisiin. Aika helposti sai jutun juurta aikaiseksi jo kyselemällä ihmisiltä väsymyksestä ja siitä, mistä asti he ovat tulleet.

Illan päätteeksi meidät ohjattiin kampuksen asuntoloihin väliaikaismajoitukseen. Nytkin raapustan tätä tällaisessa peruskälyisessa vanhassa pikkutönössä, joka on aika helvetin kylmä. Ja haisee hieman epäterveeltä. Eikä vessa meinaa vetää. Ja jousipatjan jouset porautuvat ihon läpi nukkuessa. Lauantaina täältä pitäisi muuttaa sitten siihen vakituiseen asumukseen ja veikkaan, että se muistuttaa hyvin pitkälti tätä nykyistä. Huone on arviolta noin 12 neliötä ja sisältää työpöydän, sängyn, vaatekaapin ja lavuaarin. Eiköhän tällaisessa elä, kunhan tekee siitä kotoisan ja omannäköisen. Ja pukeutuu lämpimästi. Rahanmenoa siis luvassa tuleville viikoille.

Loppuviikko tämä päivä mukaan lukien menee sitten Orientaatioviikkoillessa. Siitä enemmän toivon mukaan sunnuntaina. :)