Eilen nimittäin sattui jotain äärettömän ikävää. Meillä oli illalla rugbyharkat. Oikein kunnon viimeistelyt tämän päivän peliä varten. Teimme monenlaisia taklausharjoituksia, koska tulevassa pelissä puollustuksen pitäisi olla priimakunnossa, koska vastassa olisi todella kova joukkue. Yhdessä harjoituksessa pari tyttöä taklasi olivian. Ihan normaali taklaus kaikkien oppikirjasääntöjen mukaan, mutta siinä niiden kaikkien kolmen kaatuessa kasaan kuului sellainen iso "poks"-ääni. Olin siinä muutaman metrin päässä ja kuulin se aivan liian selvästi. Ehkä maailman hirvein ääni. Niin luonnoton. Kahden sekunnin hiljaisuuden jälkeen Olivia alkoi huutaa kuin kuoleman kielissä. Siinä oli kanssa kenties toinen maailman hirveimmistä äänistä. Vilkaisin hänen suuntaansa ja mahassa muljahti ikävästi, kun näin kuinka tyttöpolon nilkka sojotti pahannäköisesti väärään suuntaan. Sitten meinasinkin jo pyörtyä, kun Olivia huutaa kurkkusuorana "I can see my bone!". Luojan kiitos, minä en sitä luuta ikinä nähnyt.
Me kaikki ylimääräiset ihmiset paettiin SU:lle (Students union) kriisikokoukseen, kun muutama pätevä ihminen jäi antamaan ensiapua ja soittamaan ambulanssia. Olivia tosiian sai avomurtuman nilkkaansa noinkin tavanomaisessa tilanteessa. Minulla on ylikehittynyt empatiakyky, joten saattaa olla, että minä kärsin tuosta enemmän seuraavan vuorokauden aikana kuin Olivia. Se reppana oli kuulema siellä sateessa loppujen lopuksi itkenyt lähinnä sitä, että ei pääse huomiseen peliin pelaamaan ja myöhemmin samana iltana se oli laittanut Facebookiin kuvan, jossa se hymyili leveästi massiivinen kipsi koivessa sairaalan sängyssä maaten. Aivan uskomaton nainen. Minä taas melkein itkin ja hyperventiloin sen puolesta. En pystynyt kunnolla syömään enkä nukkumaan ja tuntui, että rinnan päällä istui iso sotanorsu. Nyt olo alkaa jo helpottaa, mutta on siltikin hieman traumatisoitunut olo.
Tuo tilanne laukaisi minussa niin kovan maailmantuskan, että en ole aikoihin tuntenut sellaista. Elämä on niin vaarallista. Tuollaiset oikeasti pahat tilanteet eivät kuitenkaan ole rugbyssa ihan arkipäivää. Todennäköisyys, että noin käy on samaa luokkaa kuin, että kompuroit rappusissa ja särjet itsesi, tai joudut vakavampaan liikenneonnettomuuteen. Ei siis mitenkään erityisen todennäköistä, mutta siltikin noita sattuu koko ajan. Tunnen ihmisiä, jotka ovat kokeneet edellä mainitut tilanteet. En voi kuin ihmetellä kuinka olen itse voinut välttyä pahemmilta havereilta pitkän ja hurjan elämäni aikana. Olen sentään harrastanut hevosiakin kymmenenvuotiaasta, eikä kertaakaan ole tarvinnut sen harrastuksen takia lääkärissä käydä. Kuinka todennäköistä se on?!
Samalla sitä miettii kuinka itse reagoisi tuollaisessa tilanteessa. Jotenkin toivon, että pyörtyisin saman tien, jos näkisin jonkin luun törröttävän ihoni ulkopuolella. Voin vain kuvitella sitä tuskaa. Ja toivon niin kovasti, että en joudu ikinä elämässäni sellaiseen tilanteeseen, jossa minun pitäisi toista auttaa pahemman tapaturman sattuessa. Ihan vain siksi, että en vain kestä kärsimystä. Tuntuu, että heti kun näen verta pulppuavan ulos kehosta, niin vintti pimenee. Jos ei pimene, niin tekee vaan mieli käperyä sikiasentoon ja heilua edestakaisin. Olen niin äärettömän herkkä.
Ja tosiaankin, kun tämän pallon päällä sattuu koko ajan jotain pahaa: fyysistä väkivaltaa, sotia, kidutusta, onnettomuuksia, murhia, raiskauksia... Lista on loputon. Niin paljon fyysista kipua. Miten tässä uskaltaa elää ollenkaan, kun mitä tahansa voi sattua? Ja sitten, jos vaan linnoitautuu omaan kotiin eikä poistu sieltä enää ikinä, niin siltikin meteoriitti saatta tippua taivaalta juuri siihen oman tönön kohdalle. Joku henkiläautolla liikkuminenkin on todellisuudessa aivan äärettömän vaarallista. Ei ihmisen kuuluu liikkua 100km/h peltilootassa, kun liikenteessä on toisia ihmistollukoita samalaisten lootien kanssa. Tai hirvi saattaa hypätä sen auton eteen. Tai liukkaus suistaa ojaan. Ja aina on olemassa se mahdollisuus, että se meteoriitti iskee juuri sen liikkuvan auton päälle.
Tässä on jotenkin taas havahtunut omaan kuolevaisuuteensa. Ihmisolento on kuitenkin loppujen lopuksi aika heikko rakennelma, joka ei kestä loputtomiin. Ei elämästä selviä hengissä. Ymmärrän tasan tarkkaan, miksi vanhemmat yrittävät suojella lapsiaan kaikelta pahalta. On varmasti aivan kamalaa seurata sivusta oman jälkeläisensä elämää tietäen, että sillekin voi sattua mitä tahansa. Jos itse saan joskus lapsia, niin olen varmaan ihan hysteerinen niiden suhteen. Mutta pakko tästä on vaan jatkaa elämää niin kuin aina ennenkin. Everything happens for a reason.
Viime yö meni tällaisia asioita pohtiessa enkä juuri nukkunut. Tämän päiväiseen peliin piti kuitenkin rohkeana lähteä, vaikka lähtöasetelmat olivatkin meitä vastaan. Onneksi loppujoukke ei vaikuttanut yhtä traumatisoituneelta kuin minä ja taisteluhenki oli huipussaan. Harmi vaan, että emme ikinä pelanneet koko peliä. Se oli vieraspeli Ormskirkissä Edge Hillin yliopistolla ja meille oli etukäteen ilmoitettu, että se on tekonurmella, joten emme saa käyttää rugbykenkiä. Paikan päällä meidät kuitenkin ohjattiin mutaiselle nurmikentälle, jossa pitäisi olla rubgykengät. Kävi ilmi, että pelipaikkaa oli vaihdettu viimehetkellä, mutta kukaan ei ollut kuitenkaan infonnut tästä meidän joukkuetta. Tää on sitä brittityyliä taasen. Tästä tulikin sitten sellaisen "team day out", koska meidän piti kuitenkin odotella Chesterin sulkapallojoukkue samaan bussiin, joten tuolla meni koko päivä. Jes. Eihän minulla olisikaan tässä kuin kaksi esseetä kirjoitettavana seuraavan kahden viikon aikana, joten olisi tuon päivän voinut hyödyllisemminkin kuluttaa. (Mutta nyt tietenkin kirjoitan mieluummin tätä blogia kuin kouluhommia...) Oli vähän tällainen olo tuon pelin perumisen jälkeen:
Vielä sekin negatiivinen asia tähän tämänhetkiseen eloon mahtuu, että minun skydiving-harrastus ei jatkunutkaan täällä. Viime viikonloppuna oli viimeinen mahdollisuus uusia se koulutus, mutta ei kukaan ollut menossa sinne hyppypaikalle Chesteristä silloin. Eikä olisi kannattanutkaan. Oli taas niin tuulista, että koko keskus oli kiinni koko viikonlopun. Kuinka masentavaa. Haluaisko joku ostaa minulle synttärilahjaksi laskuvarjohypyn alkeiskurssin Skydive Jyväskylästä? Ei maksa kuin 375€ opiskelijoille. Samalla voisin esittää myös hartaimman toiveeni Dubain lomamatkasta. Ai miksikö? No tämän takia.
Pohjimmiltani olen kuitenkin optimisti, joten näen elämässä myös ne valoisat puolet, joista myös Life of Brian -elokuvassa laulettiin. Näistä päällimmäisenä minua innostuttaa lukuisat reissut, jotka ovat suunnitteilla tähän keväälle. Seuraava Personal Development Week on parin viikon päästä ja silloin suuntaamme vaihtariporukalla varmaankin Newcastleen ja Edinburghiin muutamaksi päiväksi. Ennen pääsiäistä taas olisi tarkoitus käväistä Irlannissa ja sitten minun ihanat, rakkaat serkkupisaraiseni tulevatkin kylään ja olemme yhdessä aluksi jonkun päivän Lontoossa. Lisäksi yhden englannin kurssin opintomatkalla käydään William Shakespearen synnyinkaupungissa eli Stratford-Upon-Avonissa päiväreissu ja yliopiston kv-toimiston järjestämälle Lake District -retkelle ajattelin myös ilmoittautua. Loppukeväällä olisi myös ihana käydä tutkimassa eteläistä Englantia ja käydä siellä Hollannissa Annikaa ja Ulrikea moikkaamassa. Pitänee ruveta opintolainaa nostamaan, että saan kaiken tämän reissuamisen budjetoitua. Mutta kerranhan sitä vaan eletään, niin antaa mennä!
Toisekseen kävin eilen ostamassa sellaiset urheilulegginssit (jotka vaikuttavat epäilyttävästi kalsareilta, jotka voisi ostaa lähimarketista) tämän päivän peliä varten. Samalla reissulla tein myös pari heräteostosta. Sain alennuksesta kympillä tällaisen kivan hupparin ja aivan ihanat ratsastushousut. En vaan voinut vastustaa pinkin vetovoimaa! Plus, oikeasti myös tarvitsin noita ratsareita, koska edelliset ovat liian isot ja löpöttävät pyllystä ja näin ollen myös hieman hankaavat.
Kolmanneksi minulla on ennen pääsiäistä palautettavana monta isoa kurssityötä, joista olen jo ajatuksen tasolla alkanut työstää peräti kolmea. Näen jo valoa tunnelin päässä, koska vielä pari viikkoa sitten pohdin kuinka tulen ikinä selviämään noista kaikista.
Neljänneksi sain tulokset siitä sukupuolitautitestistä, josta mainitsin muutama postaus takaperin. Minulla ei ole klamydiaa! Bileet! Ja meidän joukkue tosiaan sai sen £100 käyttöönsä, koska oltiin kaikista yliopiston joukkueista aktiivisimpia osallistumaan tuohon tempaukseen. Kaiken lisäksi täällä on jatkunut tämä ahkera valistus suojaamattoman seksin vaaroista ja minulle on työnnetty useamman kerran käteen kondomeja, joten nyt minulla on niitä aika monta tuolla työpyödän laatikossa. Jos satutte tarvitsemaan, niin minulla on kyllä lainata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti