Kulttuurishokki

Nyt, kun olen täysin selvinnyt tämän vaiheen yli, voin jopa kirjoittaakin siitä hyvillä mielin ja nauraa noille hassuille tuntemuksille. Ihan ensimmäisessä tai toisessa postauksessa taisin spekuloida, että enhän minä nyt mistään kulttuurishokista tule kärsimään. Sitten se kuitenkin iski kuin potku päin naamaa (se muutes sattuu, tiedän nyt ihan kokemuksesta). Aluksi en edes halunnut myöntää, että kyse on kulttuurishokista. Olenhan ollut tässä maassa monesti aikaisemminkin ja täällä on samantyylinen länsimainen kulttuuri kuin Suomessakin. Oletin, että kokisin kulttuurishokin vain jossain Kiinassa, jossa kulttuuri on täysin päinvastainen kuin mihin olen tottunut. Onneksi tästä asiasta puhuttiin jo Jyväskylän lähtöorientaatiossa ja vielä uudemman kerran täällä heti ensimmäisinä päivinä, joten osasin diagnosoida oireeni ja tiesin, että ajan kanssa se helpottaa.

Aikaisemmilla Britannian reissuilla en kuitenkaan elänyt normaalia elämää, joten siksi en noilla kerroilla kokenut minkäänlaisia negatiivisia tuntemuksia. Viikon loma turistina Lontoossa ei todellakaan anna oikeaa kuvaa tästä maasta. Ei edes parin viikon opintomatka. Silloinkin kun olin Brampton Stableseilla työssäoppimassa en päässyt oikeaan elämään sisään, vaikka niin luulinkin. Siellä homma pyöri kuitenkin hyvin paljon siinä talliympäristössä eikä tarvinnut huolehtia ylimääräisistä asioista. Tällä kertaa taas ihan oikeasti asun ja opiskelen täällä. Kaikki mahdollinen pitää toimittaa ihan itse vieraalla kielellä ja se on yllättävän raskasta aluksi. Onneksi minulla on täällä sentään muitakin suomalaisia, niin saa edes välillä ihan omalla äidinkielellä kommunikoida. Ja suomalainen on aina suomalainen ja ymmärtää hyvin todennäköisesti toisen suomalaisen tuntemuksia (lue: vitutusta).

Wikipedian mukaan kulttuurishokki tarkoittaa ihmisen vaikeutta sopeutua vieraaseen kulttuuriin. Siihen liittyvät oireet voivat olla psyykkisiä ja fyysisiä, voimakkuudeltaan eriasteisia ja jokainen kokee sen eri tavoin. Kulttuurishokkiin liittyvien tuntemusten voimakkuus riippuu omasta henkisestä kapasiteetista, oman ja kohdattavan kulttuurin erilaisuudesta sekä aiemmista kokemuksista. Siihen on määritelty kuuluvan neljä vaihetta:

1. Kuherruskuukausi: Uuteen kulttuuriin saavuttaessa innostus nähdä ja kokea kaikki ulkopuolisen tarkkailijan silmin. Vieras kulttuuri nähdään hyvässä valossa huomaamatta sen huonoja puolia.
2. Shokin kynnysvaihe: Pienet asiat alkavat ärsyttää ja uuden kulttuurin huonot puolet ja käytännön ongelmat tulevat esiin. Väsymys, masennus ja koti-ikävä ovat tämän vaiheen yleisiä oireita.
3. Sopeutuminen: Vähittäinen oppiminen, toimeentuleminen erilaisissa tilanteissa ja ymmärrys toimintatapojen syistä auttavat sopeutumaan uuteen kulttuuriin. Olo alkaa tuntua kotoisammalta ja kommunikaatio-ongelmat vähenevät. Yleinen uudesta kulttuurista johtuva stressi vähenee.
4. Paluushokki: Paluu omaan kulttuuriin voi aiheuttaa suuremman shokin kuin kulttuurishokki vieraassa kulttuurissa. Uudelleensopeutuminen omaan kulttuuriin voi viedä aikaa vieraassa kulttuurissa kertyneiden kokemusten ja mahdollisesti muuttuneen omakuvan vuoksi

Tuo kuherruskuukausi alkoi välittömästi tänne saavuttua. Olo oli kuin pilven päällä, kun kaikki oli niin hienoa, uutta ja jännää. Jotenkin samaistuin hyvin vahvasti Routalempeen tuona aikana. Sääkin oli vielä niin mahtava. Tämä shokki iski sitten päälle tasan kolmen viikon merkkipaalun kohdalla. Muistan sen päivän varsin hyvin. Juuri silloin lämpötila laski sieltä paristakymmenestä asteesta kymmenen tuntumaan ja alkoi sataa. Oltiin silloin katsomassa meidän poikien rugbypeliä ja oli niin kylmä ja kurja olla. Ja se säätila jäi vielä päälle. Tuntui, että siitä lähtien joka päivä vaan satoi ja oli pilvistä. Tilannetta ei yhtään helpottanut, että Suomessa satoi ensilumi juuri silloin maahan ja Facebook oli täynnä ihania pakkasmaisemakuvia. (Miten niin muka mielialani vaihtelevat säätilan mukaan...?) Jotenkin siitä shokkivaiheesta vaan selvisi yli pikkuhiljaa. Loka-marraskuun vaiheesta lähtien olo on ollut taas vallan mainio ja elämä on tuntunut paljon helpommalta. Ei minulla tuolloin shokkivaiheessakaan varsinaisesti koti-ikävä ollut, mutta nyt olo on oikeasti kotoisa ja elämä rullaa mukavasti. Odotankin pienellä kauhulla joululomaa ja tuota paluushokkia. Jospa kahdessa viikossa ei ehtisi suurempaa oireilua tulla. Suurella kauhulla taas odotan ensi kesää, koska se menee aivan takuuvarmasti paluushokin kourissa velloessa... Ei ajatella asiaa vielä.

Ja millä tavalla tämä kulttuurishokki sitten ilmeni? Oireet olivat moninaisia ja voimakkuudeltaan vaihtelevia:

- Armoton taustavitutus

Tämä oli jotain niin järkyttävää. Minua vitutti hetkittäin niin paljon, että tunsin fyysistä kipua. Se vitutuksen määrä ja voimakkuus olivat aivan ennen kuulumattomia. Ketään ei ikinä pitäisi vituttaa noin paljon. Teki mieli heittää ihmisiä kovilla tavaroilla, kun vitutti niin maan perkeleesti. Kyseessä oli siis erittäin vakavan luokan vitutus, ja suoraan sanottuna olen onnellinen, että selvisin siitä hengissä eikä se jättänyt pysyviä arpia.

- Puhekyvyn menetys

Taisin aloittaa englannin opiskelun silloin kolmosluokan alussa yhdeksän-vuotiaana, kuten kaikki muutkin. Siitä taitaa olla nyt 14 vuotta... Ja siltikään en osaa tätä kieltä. Tuossa kulttuurishokin alamäkivaiheessa minusta tuli melkoisen hiljainen tyyppi, kun ei  vaan saanut sanaa suusta ulos. Puhuminen tuntui niin ylitsepääsemättömän vaikealta, että sitä teki mieli välttää kaikin mahdollisin keinoin. Pikkuhiljaa oli vaan pakko hyväksyä, että englantini ei ole läheskään niin hyvää kuin haluaisin sen olevan, mutta sen kanssa on vain opittava elämään. Siksi olikin mukava yllätys, kun tuossa yksi päivä tajusin, että nyt pystynkin taas kommunikoimaan ihan sujuvasti englanniksi ja keskustelemaan luontevasti ilman, että miettisin edes sanomisiani. Se on kyllä niin totta, että kielen oppii parhaiten elämällä maassa, jossa sitä puhutaan, ja tämä vaihto tekee kieltämättä tehtävänsä.

- Erinäiset ruokahimot

Tässä vaiheessa ei ollut vielä edes ikävä Fazerin sinistä, salmiakkia ja ruisleipää, mutta muunlaiset ruokahimot kyllä vaivasivat. Näistä päällimmäisenä ja vahvimpana erittäin vahva tarve syödä lihaa. Siis kunnon punaista lihaa. Söin monen näköisiä pihvejä, lihapullia, jauhelihaa, leikkeleitä, lihatäytteistä pizzaa. Ihan sama kunhan siinä oli mahdollisimman paljon lihaa. Ja pakko kyllä myöntää, että vieläkin tämä lihan himo on varsin valtaisa. Syöttääkö ne täällä karjalle jotain, joka tekee lihasta jotenkin erityisen koukuttavaa? En tiedä. Minusta ei ainakaan olisi kasvissyöjäksi.

Toinen himo yllätti aivan takavasemmalta: Minun rupesi tekemään mieli puuroa. Puuroa. En ole ikinä, siis ikinä, tykännyt puurosta. En edes vauvana suostunut syömään sitä. Ja nyt vähintäänkin kerran viikossa olen täällä ihan onnesta soikeana keittänyt itselleni puuroa. Äiti, kai olet minusta ylpeä? Ei tähän puuron syömisen oppiseen mennytkään kuin 23 vuotta. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Voi sitä iloa ja riemua, kun löysin täältä kaupan hyllyltä ihan oikeaa Vaasan näkkileipää. Okei, se taitaa kulkea nimellä Finn Crisps tai jotain tuollaista, mutta siltikin se on ihan oikeaa näkkäriä. Pala kotia. Ah.

- Mässäily

Edelliseen liittyen, noiden ruokahimojen lisäksi myös ruokahaluni kasvoi. Tuntui, että koko ajan pitäisi olla työntämässä jotain suuhun ja jauhamassa leuoilla. Aluksi mässäilin jääteĺöllä, koska jätski nyt vaan on sellaista sururuokaa, joka helpotti kulttuurishokin tuntemuksia. Sitten tuhosin muutaman pussillisen suolapähkinöitä. Voi luoja, että se on koukuttavaa evästä. Sitten löysin katkarapulastuja kaupasta, enkä voinut vastustaa kiusausta... Viimeisin himo oli rusinat. Söin sellaisen kilon pussin rusinoita muutamaan päivään ja totesin, että tämän on pakko loppua. Olen 200-kiloinen vuoden päästä, jos jatkan samalla linjalla koko talven. En sen koomin ole ostanut tuohon lipastoon mitään herkkuja, ja jos tekee mieli jotain hyvää, niin olen käynyt keittiöstä hakemassa omenan tai porkkanoita. Surullista, mutta totta.  

- Omituiset päähänpistot

Kerran kävelin kaupungilla, kun olin menossa ruokaostoksille. Ohitin tatuointistudion. Siinä ikkunassa oli tosi kivan näköisiä kuvia tatuoinneista. Jäin siihen niitä tutkailemaan ja sain päähänpiston, että sellainen pieni kiva tatuointi käsivarressa voisi olla ihan kiva. Oli aika lähellä, että olisin astellut sisälle ja ottanut saman tien sen tatuoinnin. En kuitenkaan tehnyt niin, ja ehkä parempi näin.

- Halipula

Koska olo oli hieman alakuloinen, minulle tuli hirmuinen halipula. Oli niin kova tarve saada fyysistä kosketusta ja olla lähellä toista ihmistä. Ja koska ihanainen Pamelainen Anskuinen ystäväiseni on maailman paras halikaveri, oli kova ikävä. TSIRP, TSIRP rakas, halataan, kun tavataan. <3

- Ärsyyntyminen brittejä kohtaan

Britit ovat ihan ihmeellinen kansa monellakin tapaa. Tuossa kulttuurishokkivaiheessa tällaista suomalaista mörökölliä alkoi hirveästi riepoa tämä brittien näennäinen ylitsevuotava kohteliaisuus. Joka asiasta ollaan pyytelemässä anteeksi: Sorry, sorry, sorry... Kadulla kävellessäkin, jos vastaan kävelee ihminen ja teidän välissä on kaksi metriä, se toinen todennäköisesti pyytää anteeksi. Kulttuurieroja. Ei voi ymmärtää. Itse asiassa ragesin tästä yhdellä kurssilla, kun analysoitiin yhtä tekstiä ja siellä oli lopussa "ps. Sorry...". Brittiopiskelijat eivät ollenkaan ymmärtäneet, mitä erikoista siinä on, mutta opettaja oli syvästi huvittunut tästä suuresta kulttuurisesta huomiostani.

Toinen asia on sitten tämä, että tavatessa toinen ihminen sanotaan: "Hi, are you alright?". Ymmärrän kyllä, että kyseessä on vain fraasi, jolla tervehditään eikä toinen ole oikeasti kiinnostunut hyvinvoinnistani. Suomalaisessa kulttuurissa taas toinen kysyisi sinulta tuollaisen kysymyksen vain, jos näyttäisit siltä, että kaikki ei ole kunnossa. Enkä saa millään muutettua tuota suomalaista ajattelumallia päässäni. Vieläkään en itse pysty tervehtimään toisia noin, koska se ei vaan tunnu luonnolliselta, mutta pystyn kyllä vastaamaan tuollaiseen tervehdykseen ihan luontevasti. Kulttuurishokin aikana teki vain mieli hakata päätä seinään: "Lopettakaa tuo kysely ja jättäkää minut rauhaan. Minulla on kaikki hyvin!".

Sitten on tämä brittien tapa suurenella mitättömiä asioita ja vetää mieletöntä draamaa sen takia. Esimerkkinä mainittakoon, kun kaksi fuksia Chesterin yliopistosta pukeutui Halloweenina romahtaviksi WTC -kaksoistorneiksi ja voittivat jonkun pukukilpailun sen ansiosta. Muutaman päivän päästä tämä oli kaikkien lehtien otsikoissa ja koko kaupunki oli paniikin vallassa, kun yliopiston maine oli mennyt pilalle. Koko uutinen ei tainnut ikinä edes tavoittaa Suomea ja nyt koko tragedia on jo tyystin unohdettu. Viime viikolla taas luin lehdestä, että ylioppilaskunnan baarissa ei enää soiteta Robin Thicken viime kesän hittiä Blurred Lines, koska se kuulema puhuu raiskaamiskulttuurin puolesta. Voi luoja, hankkikaa elämä ja lopettakaa tuo tyhjästä skitsoaminen.

- Ärsyyntyminen, kun asiat vaan eivät toimi

Suomalaisessa kulttuurissa on se hieno puoli, että yleensä asiat hoituvat kohtuullisen jouhevasti. Täällä asia ei todellakaan ole näin. Kesti kaksi kuukautta, että sain yhden moduulin vaihdettua ja se vaati monta hoputus sähköpostia, kun henkilö, jonka olisi se pitänyt tehdä, ei vain hoitanut hommaansa. Meidän pesukone oli reilun viikon rikki, eikä kukaan viitsinut tulla sitä korjaamaan. Suihkun korjaamista saatiin odotella melkein kaksi kuukautta, ja sitten kun miehet tulivat vihdoin ja vaihtoivat koko suihkun, ne jättivät jätkyttävän siivon jälkeensä. Ja minähän sen tietenkin siivosin.

Ja yhdessä toisessa yliopiston asuntolassa, jossa pari kaveria asuu, on ollut ongelmia lämmityksen kanssa. Siellä on ollut kiva olla ulkovaatteet päällä sisällä ja silti palella...

Ja nuo hanat. Oikeasti. Varmasti kaikkialla muualla maailmassa ollaan päästy jo kehityksessä eteenpäin, mutta ei täällä. On niin hienoa pysytellä 1950-luvulla ja pitää kylmä- ja lämminvesihanat erillään. Ja tuo ensin mainittu suoltaa suoraan laavaa Mordorista ja jälkimmäisestä saa veden seasta poimia jääpaloja. Niin modernia. Astiankuivauskaappeja ei juuri Suomen rajojen ulkopuolella tunneta, joten tiskauksen jälkeen astiat on kuivattava pyyhkeeseen. Todella jälkeenjääneen oloista. Ja tiskaus suoritetaan sienellä eikä tiskiharjalla. Huoh.

- Kasvava patriotismi

Kaikkien edellä mainittujen seikkojen johdosta, jossain välissä patriotismini oli erittäin vahva. En ole britti, eikä minusta sellaista ikinä tule, koska suomalaisuus on niin syvällä verissä. Ja kyllä kyrsi tuolloin shokkivaiheessa, kun ei-suomalaiset eivät vain pysty sanomaan nimeäni. Se on se pärisevä R-äänne, joka on niille aivan mahdoton. Jotkut pystyvät jo aika hyvin ääntämään sen, mutta useimmille olen Maria. Toiset lausuvat tuon ärrän samanlaisella äänteellä kuin nimi George alkaa. Kerran yksi mies kutsui minua Marsaksi ja se oli jo hieman liikaa. Mieluummin se Maria kuin Marsa.

- Ikävä tiettyjä asioita Suomesta

Kaikkein eniten kaipaan Pientä Punaista Ooppeliani ja sen tuomaa vapautta. En ole ajanut autoa yli 2,5 kuukauteen ja se on pisin aika autottomuutta sitten kortin saamisen jälkeen. Olo on niin siivetön ja paikalleen sidottu. enhän minä periaatteessa tarvitse täällä autoa mihinkään, mutta kun on tottunut siihen, että milloin tahansa voi lähteä minne tahansa, niin kyllä elämä tuntuu todella paikalleen jämähtäneeltä. I was bornED to drive a car. Tuolloin pahimmassa shokkivaiheessa olin valmis vuokraamaan auton päiväksi, että voisin ihan huvikseni vain ajella ympäriinsä. Tai sitten varastaa jonkun auton. Edes muutamaksi tunniksi. Eikä oloani yhtään helpota, että tuo meidän sisäpiha, johon minulla on suora näkymä, on täynnä muiden opiskelijoiden autoja. Ja selvästikin kyseessä on kunnon Pappa Betalar -opiskelijoita autoista päätellen. Löytyy mm. urheilumallin Toyotaa, Merssua, Audia, uuden karheaa Miniä jne. Nice, sanoisi Borat.

Kaipaan kovasti myös television katsomista. Olen koko ikäni ollut oikea television suurkuluttaja, joten tämä nykytilanne on tuntuu varsin luonnottomalta. En ole edes netistä katsonut mitään sarjaa koko syksynä, kun en vain osaa. Telkkarin mukaan oli niin helppo rytmittää sarjojen seuraamista. Netissä tarjonta on niin laaja, etten teidä mistä aloittaa, joten olen sitten katsomatta ollenkaan. Ei minulla kyllä olisikaan juuri ylimääräistä aikaakaan tuollaiseen. Uskomatonta kyllä, mutta käytönnössä minulla on jotain ohjelmaa joka päivälle ja vapaina hetkinä naputtelen kirjoittaa tätä blogia.

Kaipaan myös tajuttomasti omaa sänkyäni kotona. Se on melkein täydellinen. Valitettavasti sen täydellisen sängyn jouduin jättämään Joutsenoon. Se oli elämäni sänkyrakkaus eikä mikään muuta sitä tosiasiaa. Mutta siis joo. Täällä sänkyni on aivan järkyttävä. Saattaa olla, että osittain sen takia nukun niin huonosti. Se on tuollainen kolmevuosisataa vanha jousisänky. Joka ilta niiden jousien väliin on kaivauduttava sellaiseen koloon, että ne jouset eivät tökkisi sisäelimiä ulos. Todella epämiellyttävää.



Todellakin ajan kanssa tuo kulttuurishokki helpotti, kun vihdoin myönsi itselleen, mistä on kyse. Ensimmäinen valonpilkahdus pimeään oli kuitenkin ylin video, joka tuli eteeni Naamakirjassa. Nauroin koko illan sille, koska se kuvastaa täydellisesti tuntemuksiani täällä elämisestä suomalaisena. Sitten kaivelin muutaman muun hauskan Internetvideon menneisyydestä ja nauroin niille taas vedet silmissä. Tuossa nauraessa sainkin purettua hyvin viikkojen patoumat ja jo heti seuraavana päivänä maailma näytti paljon valoisammalta.

Saanen siis esitellä: Internetin hauskimmat videot Top 3

Kuulumisia

Joulunavajaisia Chesterissä vietettiin siis torstaina 21.11. Tässä oikein kaunis video, joka antaa täysin väärän kuvan tapahtumasta. Näin rivikansalaisen näkökulmasta se oli varsinainen kaaos. Ihmisiä oli aivan liikaa ja kaikki tungeksivat yhtenä massana eikä siellä pystynyt edes liikkumaan saatika nähnyt mitään. Heikoimmat meidän porukasta antoivat heti alkumetreillä periksi ja lähtivät takaisin kotiin. Loppupoppoon kanssa seurattiin tuota kulkuetta laukkaradalle, mutta siinä vaiheessa oli meidänkin pakko luovuttaa, koska väkeä oli yksinkertaisesti liikaa. Myöhemmin saimmekin kuulla, että rata oli jouduttu sulkemaan, koska siellä oli täysi kaaos päällä johtuen liiasta ihmismäärästä. Me siis suuntasimme takaisin keskustaan joulumarkkinoille ja nälkäisinä aloimme etsiä ruokaa. Annikan ja Monican kanssa jonotimme yhdellä kojulla melkein tunnin ennen kuin saimme ostettua ehkä maailman parhaat purilaiset. Hintaa niillä oli peräti viisi puntaa ja tuo massan seassa jonotus oli tuskallista, mutta voi luoja, että se oli hyvää. Kunnon 100% naudanlihapihvi, runsaasti paistettua sipulia (Mitä, enhän minä edes pidä sipulista?!) ja majoneesia. Oikein bueno. Pitää yrittää uudestaan tuonne Winter Wonderlandiin ja markkinoille paremmalla ajalla.

Tuota seuraava lauantai oli minulle todella rankka fanityttöilypäivä, koska silloin oli 1D Day ja Doctor Who'n 50v. juhlajakso, jonka kyllä katsoin vasta sunnuntaina, koska edellä mainittu lähetys kesti 7,5h aamuyöhön asti ja vei kaikki voimani. Ei ole helppoa olla näin vanha poikabändin fani. Tilannetta ei yhtään helpota, että maanantaina One Direction julkaisi uuden albumin, josta pidän aivan liikaa. En millään malttaisi odottaa sitä toukokuun keikkaa. Äiti-rakas haluaisitko ostaa minulle joululahjaksi lipun Lontoon Wembleyn keikalle kesäkuun alussa...? Siellä on vielä muutama alle parinsadan lippu ihan hyvällä paikalla.... Se olisi paras joululahja ikinä! Tuon valvomisen takia en sitten selvinnytkään sunnuntaina Manchesterin markkinoille, mutta elän toivossa, että jostain ilmaantuisi pari ylimääräistä päivää, jolloin voisi suunnata sinne. Ja tuo Doctor Who. Apua. Ei tarvitse varmaankaan enempää selittää. Ja taas siellä oli tuttuja maisemia! Tunnistin heti ensimmäisestä kohtauksesta, että Tohtori meni naimisiin Chepstow'n linnassa ja heitin voltin. Triviatietona voinen mainita, että J.K. Rowling asui lapsena melkeinpä tuota linnaa vastapäätä ja sai siitä inspiraation Tylypahkan keksimiseen. Ja totta kai minä olen siellä käynyt keväällä 2012 Joutsenon opiston opintomatkalla.

Olen vihdoinkin aloittanut esseideni kirjoittamisen. Ei tämä varnaista herkkua ole, mutta onhan tästä ennenkin selvitty. Onnekseni täällä on sellainen Student Skills Development -laitos, josta saa apua näihin opiskeluhommiin. Olen siis hyödyntänyt tuota ihan koko rahan edestä kerta sieltä saa henkilökohtaista ohjausta ihan ilmaiseksi. Aluksi mentiin muutaman kaverin kanssa sinne ja ne kartoitti meidän tilanteen. Ensimmäiseksi meillä oli sellainen yhteinen "oppitunti" akateemisen kirjoittamisen konventioista ja sen jälkeen sai varata henkilökohtaisia aikoja. Tuolla ensimmäisellä tunnilla ei tullut varsinaisesti mitään uutta, mutta ihan hyvää teki palautella mieleen näitä virallisia ilmaisutapoja. Varsinainen hengenpelastaja oli tuo henkilökohtainen tapaaminen, koska minun piti opetella ihan uusi viittaustyyli ja olin hieman hukassa esseen rakentamisen kanssa ja kaikesta muustakin. Reilun tunnin aikana opin paljon ja seuraavan kerran menen sinne varmaankin melkein valmiin esseen kanssa hakemaan palautetta. Kerrassaan hienoa, että täällä saa noin helposti todella laadukasta neuvontaa tarvittaessa. Kannattaa ehdottomasti käyttää tällaiset mahdollisuudet hyödyksi.

Minusta on selvästikin tulossa vanha, koska huomaan jäykistyväni ilman liikuntaa. Jos on muutaman päivän paikallaan, niin heti tuntuu aivan ylivoimaisen vaikealta saada kroppaa liikkeelle ja nivelet naksaa ja poksaa. Niinä päivinä, kun ei ole rugbya, olen siis pyrkinyt käymään lenkkeilemässä. Tästä kaupungin keskustasta on oikein kätevä lähteä melkeinpä mihin suuntaan tahansa ja minulla on ollut oikein jännittäviä seikkailuja tutkiessa ympäristöä jalan. Haaveenani olisi lenkkeillä kaupungin muureilla, mutta ne on aina niin täynnä pirun turisteja, että se on hieman vaikeaa useimmiten. Tuossa vieressä kulkevan kanaalin vartta on oikein mukava mennä eikä ainakaan ole eksymisvaaraa toisin kuin Dee-jokea seuratessa. Yhtenäkin päivänä lähdin vain kulkemaan tuota joenvartta ja päädyin Walesiin. Ja eksyin Walesissa. Siitä tieltä vaan erkani niin mielenkiintoisen näköinen polku, että oli aivan pakko seurata sitä. Sitten olinkin yllättäen jonkin maatilan pihassa. Kaikessa hiljaisuudessa hipsin siitä ohi ja jotenkin selvisin taas Chesterin puolelle ja kotiin. Joen toisella puolella taas on selvästikin yläluokan asuinaluetta, kun siellä on niin fiiniä. Siellä on myös aivan ihana Chester Meadows -puisto, joka on melkein luonnontilassa ja oikein maalaismainen. Hieman hämmästyin, kun tämä neitokainen tuli siellä ihan normaalilla lenkkipolulla vastaan. Oli siellä ponejakin, mutta ne olivat ujoja eivätkä halunneet tulla pöpelikösta pois.

Viikonloppuna suuntasin taas Walesiin päin Blaconin kaupunginosaan. Se oli selvästikin köyhempää ja kurjemman näköistä seutua. Todella ankea suorastaan. Vaikea hyväksyä, että kauniissa Chesterissäni on muka tuollaisiakin ympäristöjä. Huvittavinta tuossa reissussa oli, kun joku paikallinen gansteri tuli minua vastaan ja kauhuissaan otti pari sivuaskelta nähdessään minut. Monica sanoi, että olen Chesterin kovin badass mustan silmäni kanssa, mikä on kyllä totta. Valo tuossa kuvassa antaa aivan väärän vaikutelman, koska tuossa vaiheessa se oli aivan pikimusta ja osittain vielä levinnyt oikeankin silmän puolelle. Näytin niin hakatulta. Mutta en sentään avaruusoliolta, kuten heti sen potkun jälkeen, kun puolet naamasta turposi ihan muodottomaksi. Vasen kulmakarva liikahti sen viisi senttiä ylä-vasemmalle, joten näytin todella omituiselta. Nyt taas olen siinä keltavioletti-vaiheessa eli jo paranemaan päin.

Viime perjantaina oli ihana läskeilypäivä. Sen tarkemmin nimiä mainitsematta, yksi kaveri erosi poikaystävästään, joten harrastimme kollektiivista suremista jäätelönsyönnin merkeissä. Ja koska jäätelö ei helpottanut oloa tarpeeksi, tilasimme yömyöhään vielä jäätelön päälle pizzat. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että ihmisten pitäisi erota useammin ihan vain sen takia, että se oikeuttaa tuollaisiin syöminkeihin. 

Kämppisten kanssa on mennyt yleisesti ottaen ihan mukavasti. Alkusyksystä tuntui, että minä olen ainut, joka ostaa vessapaperia, joten tein listan vessan oveen, johon pitää merkata panoksensa kakkapaperin suhteen. Nyt meillä onkin keskimäärin koko ajan kuvan mukainen määrä vessapaperia tarjolla. Viesti meni siis perille. Joku viikko takaperin joku joi minun mehun ja söi yhden jugurttini. Olettaisin, että se oli joku syrjäinen, koska ei nämä muut ole tehneet mitään tuollaista aikaisemmin. Vieläkään en ymmärrä kuin saman sieltä ja toisen tuolta sen kenialaisen tytön puheesta. Hymyilen siis vaan kauniisti ja nyökyttelen ymmärtävän oloisena, kun se puhuu minulle. Ei vaan jaksa ja kehtaa koko ajan kysellä, että mitähän nyt mahdoitkaan sanoa. Elämä näiden kanssa on kuitenkin helppoa. Keittiö ja vessa ovat aina siistejä eikä meillä ole ollut mitään ongelmia tai yhteenottoja. Ihana, kun talossa on elämää ja kuulee toisten paikallaolon. En enää ikinä halua asua yksin. Viime talvi oli tarpeeksi yksin mököttämistä minulle yhden eliniän aikana. 

Nukkuminen on ollut taas kohtuullisen haasteellista. Monena yönä nukahtaminen on kestänyt tuntikausia ja sitten päivällä nukuttaa aivan liikaa. Vaikka en sallisi itselleni päiväunia, niin siltikin virkistyn aina iltaa kohden ja sitten nukahtaminen on taas vaikeaa. Maanantai-aamuna nukahdin ehkä joskus kolmen-neljän välillä aamusta ja heräsin ennen seitsemää sydänkohtaukseen, kun palohälytin alkaa huutaa aivan liian kovalla. Ei tämä yllätyksenä tullut, kun olin kuullut, että muissakin asuntoloissa on järjestetty paloharjoituksia viimeviikkoina. Ongelmaksi osoittautui vaatteettomuuteni. Minä kun en nukkuessa tykkää kovin paljon pitää ylimääräistä vaatetusta ylläni. Siinä järkytyksen kourissa pimeässä yritä sitten jotain rättiä löytää päälle. Yllättävän haastava homma. Alle minuutissa selvisin kuitenkin ulos, eikä siinä tarvinnut pitkään edes odotella, kun pääsi jo takaisin sänkyyn. Mutta enpä ehtinyt enää nukahtaa, kun pitikin jo herätä kouluun. Hieman nukutti iltapäivästä. 

Tiistai-iltana tuli toinen viikon sydänkohtaus, kun meidän keskiviikon rugbypelin pelaajalista julkaistiin. Minun nimihän komeili siellä varamiesten kohdalla. Olin aivan järkyttynyt. Eihän minua saanut päästää pelaamaan. Vielä järkyttyneempi olin, kun itse pelissä valmentaja loppupuolella sitten hoputti minut pelaamaan. Se tuli niin yllättäen enkä ollut ollenkaan varautunut siihen. Olin aivan hämmentynyt ja pihalla kaikesta. En yhtään tiennyt mitä paikkaa pelaan ja missä minun pitäisi olla. En ole eläissäni ollut varmaan niin hämmentynyt. Jotain siinä rytisteltiin ja jo muutaman minuutin jälkeen olin aivan mudan peitossa. Jotain kuitenkin tein jossain välissä ilmeisesti oikein, koska sain pallon pidettyä meidän puolella ja joku muu sai siitä sitten pallon vastustajan maaliin. Lopullinen tulos oli Chester 73 - MMU 10. Meillä on aivan uskomaton joukkue ja itse asiassa me johdetaan koko liigaa tällä hetkellä. Käsittämätöntä. Alan pikkuhiljaa ymmärtää joukkuelajien viehätystä. 

Ja näin loppuun vielä: Keksin vielä yhden asian, jota haluan kokeilla mahdollisimman pian. Nimittäin surffausta! Se vaan oli sellainen päähänpisto, että saattaisi olla hirmu jännää ratsastaa laudalla aallon päällä. Minähän olen aina ollut veden ja uimisen ystävä, joten voisin tykätä tuosta kovin. Haluaisko joku sponssata mulle surffausloman Australiassa?

Arkielämää

Vieläkään en oikein osaa sisäistää, että elän täällä normaalia arkielämää. Jotenkin elämässä tapahtuu koko ajan jänniä ja kivoja asioita, niin sitä ei osaa mieltää normaaliksi harmaaksi arjeksi. Arki on jotain tylsää ja samanlaisena toistuvaa, mutta totta puhuen elämäni on tällä hetkellä aikalailla tuon vastakohta. Olette ehkä huomanneet, että en ole tänne kertonut oikein mitään opiskelusta täällä. Tämä siksi, että en ole oikeastaan opiskellut. Kaikkein välttämättömimmät hommat olen tehnyt viime tipassa, mutta varsinaisesta opiskelusta ei voi kyllä puhua. Nyt kyllä hieman ottaa sydänalasta, kun joululoma alkaa kolmen viikon päästä ja silloin koittaa lähtö Sestriereen, ja siihen mennessä pitäisi kirjoittaa 3-4 esseetä. Veikkaan, että joulukuun alussa valvon aika monta yötä vain kirjoittaen paniikissa... Tällä hetkellä kun tilanne on se, että opiskeleminen haittaa sosiaalista elämää.

Meillä on aika usein kavereiden kesken kaikkea kivaa meneillään. Monet synttärit ollaan ehditty tämän parin kuukauden aikana juhlia ja joskus ollaan muuten vaan kokoonnuttu yhteen esimerkiksi syömisen merkeissä. Muutaman kerran ollaan käyty pubissa katsomassa jalkapalloa tai rugbya tai muuten vaan istuksimassa tuopillisella. Joskus ollaan irroteltu ja käyty ihan ravintolassa syömässä tai kahvilassa vetämässä kakkua naamaan. Chester kun on täynnä kaikkia ihania ruokapaikkoja, kuppiloita ja kahviloita. Voikun olisikin varaa ja mahdollisuus käydä kokeilemassa niitä kaikkia!

Viime lauantaina kävimme katedraalissa klassisen musiikin konsertissa. Oli oikein hieno ja sivivtynyt tilaisuus. Opiskelijoina saimme liput viidellä punnalla, mutta eipä tuntunut brittinuoria kulttuuri kiinnostavan, koska katedraali oli puoli tyhjä ja koko loppuyleisö oli suurin piirtein eläkeläisiä. Konserttipaikkana katedraali oli todella vaikuttava ja akustiikka oli huippulaatua. Ihan mielellään tuonne voi uudemmankin kerran mennä.

Sunnutaina jatkoin hifistelyä ja kävin laukkaradalla Chester Arts Fair -tapahtumassa. En saanut houkuteltua ketään kaveriksi, mutta eipä tuo haitannut. Kiertelin kaksi ja puoli tuntia näyttelyä ympäri aivan onnessani. Kyllähän minä olen aina taiteesta pitänyt, mutta vasta tuolla tajusin kuinka paljon sitä oikeasti rakastan. Jos vaan olisin rikas, niin ostaisin ihan hurjana kaikkia hienoja ja kalliita tauluja. Aivan uskomatonta, millaisen fiiliksen silmää miellyttävä taideteos voi saada aikaan. Tämä oli ehdottomasti lempparini koko näyttelyssä. Alkuperäisversio siis. Hintaa £15 250. Taisi olla koko näyttelyn kallein myynnissä ollut teos, joten totta kai minä ja kallis makuni iskimme silmämme siihen. Se vaan meni suoraan sydämeen. Ihan itku meinasi tulla katsellessa. Minulla on kuitenkin jonkinmoinen ikävä maailman parasta koiraani...

Oli tuolla paljon muitakin hienoja teoksia ja taiteilijoita esillä. Muistakin Doug Hyden tauluista pidin tuon edellä mainitun lisäksi. Kerry Darlingtonin tuotanto oli kerrassaan tajunnanräjäyttävää. Pakko saada joskus edes yksi hänen taulunsa omaksi. Myös Peter Hillin töistä pidin todella paljon. JJ Adams on nero, ottaisin koska vain tämän seinälleni. Ehkä paras elämänviisaus ikinä! Leigh Lambertin A Day in Our Life -kokoelman hyväksyisin koska vaan seinälleni. Allan Morganin maisemissa oli aivan upeat värit. Ja oli siellä vielä muutama muu taiteilija, joiden teoksista pidin paljon, mutta en nyt muista nimiä.

Ruokakaupassa käynti on vieläkin yhtä jännittävä seikkailu kuin tänne tullessa. Varsinkin jos menee sellaiseen kauppaan, jossa ei ole ennen käynyt. Valikoima on niin erilainen verrattuna Suomeen ja joka kauppareissulla löytyy jotain uutta ruokaa, jota tekee mieli maistaa. Sanottakoon, että en ole varsinaisesti nälkää täällä nähnyt vaikka omien kokkauksieni varassa elän. Voi kun voisin tuoda täältä tullessani edes osan tuotteista kotiin. Varsinkin kakkujen osalta. Voi luoja. Suomi on niin kehitysmaa, kun on kyse kakuista. Kakku vaan on niin hyvää.

Mutta voi apua. Kyllä Suomessakin on jotain hyvää. Äippä lähetti minulla alkuviikosta paketin, jossa oli Fazerin sinistä suklaata ja salmiakkia. En edes tajunnut kuinka minulla onkaan ikävä noita supisuomalaisia herkkuja. Tippa tuli melkein linssiin, kun otti ensimmäisen maistiaisen ja sitten survoinkin kaksin käsin namia naamariin. Voi sitä onnea. Kiitos äiti!

Rugby on melkoisen merkittävä osa elämääni, kun sen parissa vierähtää useampi ilta viikossa. Mielenkiintoista on, että syksyllä meille sanottiin, että tämä ei ole mikään kilpailuhenkinen joukkue, joten ei mitään hätää. Nyt kausi on kuitenkin lähtenyt hyvin käyntiin ja meillä on kuulema Luoteis-Englannin liigan paras puollustus, ja me menestytään. Tää homma on siis muuttunut nopeasti ihan vakavaksi. Me saatiin toinen puoliammattilainen valmentajakin ja treenit alkavat olla aika brutaaleita. Kunnon lihaskuntorääkkiä ja kontaktin ottamista. Eilen sain taklatessani kengän suoraan päin näköä ja nyt vasen silmäni on musta ja turvonnut umpeen. Ette saa toditusaineistoa, koska näky on liian järkyttävä julkaistavaksi.

Equestrian sociestystä tuli viesti, että minut on siirretty vaativan tason ryhmään ennen kuin ehdin edes itse ruveta järjestelemään siirtoa. Mielenkiintoista. Onnellinen olen, että pääsin omantasoiseeni ryhmään, mutta taaskaan en mahtunut tämän viikon tunnille. Darn.

Kävin viime viikolla kampaajalla. Tuossa ihan kulman takana on Joanne Harris -niminen salonki ja kävin siellä, koska sillä Local VIP -kortilla sain 10% alennuksen. Tukka oli kunnon turjake ja käskin sitten lyhentämään sitä ihan kunnolla. No, kampaaja totteli hyvin kirjaimellisesti, joten nyt minulla on kunnon rekkalesbo siili. On hieman butch olo. You know. Tekee mieli ajaa rekkaa. Tavallaan kyllä tykkään tästä kovasti. Ja se on niin ihanan kevyt ja ilmava. Ah. Erittäin tyyväinen olin paikan asiakaspalveluun. Heti sisälle tullessa oli tyttö vastassa ottamassa takkia päältä pois ja ohjaamassa istumaan.

Ja nyt kun pääsin tähän mieliaiheeseeni eli asiakaspalveluun, niin kerronpa siitä kun sain parasta asiakaspalvelua tähänastisen elämäni aikana. Tämä tapahtui lokakuun alussa, kun menin avaamaan pankkitiliä Barclays-pankkiin. En ehtinyt ovella edes takkia riisua, kun jo tuli nainen vastaan ja kysyi kuinka voi auttaa. Kerroin sitten haluavani avata pankkitilin eikä mennyt kuin kaksi minuuttia ja olin jossain tärkeiden ihmisten eristetyssä tilassa oikein mukavan nuoren miehen kanssa tekemässä paperihommia. Se oli niin helppo ja tuskaton prosessi. Se mies vaan otti kopion passistani ja yliopistolta saamastani lomakkeesta, naputteli tietokonetta hetken samalla minulle mukavia rupatellen ja parinkymmenen minuutin päästä minulla oli brittiläinen pankkitili. Eikä maksanut mitään. Olin niin tyytyväinen, että oikeasti kiitin ja sanoin suoraan, että en ole eläissäni saanut näin hyvää palvelua. Mies oli ihan onnellinen hyvästä palautteesta. Seuraavalla viikolla postista tuli paljon virallisia kirjeitä ja Debit-kortti, joka on toiminut moitteettomasti. Sillä on myös todella näppärä tilata tavaraa Internetistä. Ehdottomasti siis suosittelen, että jos aiotte avata täällä pankkitilin (mikä kannattaa, käteisen nostaminen Suomen kortilla on kallista) valitkaa Barclays.

Minulla on myös UK:n puhelinliittymä. Ennen tänne tuloani ostin Suomesta halvan Samsungin älypuhelimen tätä varten ja vanhassa kapulassa on Suomalainen liittymä, mutta sitä käytän lähinnä vain kotiin soittaessa. Täällä muuten älypuhelin on melkeinpä pakkollinen paha. Suomessa selvisin varsin hyvin ilmankin sitä, mutta täällä tuntuu, että ilman jatkuvaa Internet-yhteyttä ei voi elää. Ja meillä on kavereiden kesken Whatsapp-aplikaatiossa ryhmäkeskustelu, mikä on hyvin kätevää, koska kaikki ovat näin ollen tilanteen tasalla. Melkein kaikilla meillä on Giffgaff-liittymä, koska sen sisäinen viestittely ja puhelut ovat ilmaisia. Itse otin tuollaisen kuukausittain uusituvan paketin, jossa £12:lla saa rajattoman netin ja ilmaiset tekstiviestit ja 250 minuuttia ilmaista puheaikaa. Ihan tyytyväinen olen ollut ja tuo on toiminut hyvin, vaikka liittymän kytkeminen tuntuikin uskomattoman vaikealta.

Joulukin alkaa painaa jo päälle. Huomenna Chesterissä on joulunavajaiset ja laukkaradalla aukeaa Winter Wonderland. Porukalla ajateltiin mennä katsomaan tuota tilaisuutta. Siellä on kuulema joulumarkkinoita,  paraatia, kulkuetta, ilotulituksia ja jouluvalojen sytytys. Ja tuota talven ihmemaata olen odottanut koko syksyn, kun siellä on kaikkea kivaa. Minä pääsen luistelemaan! Vaikkakin se on aika kallista, mutta ihan sama. Luistelu on kivaa. Myös Manchesterissa on massiiviset joulumarkkinat, jotka pitäisi ehdottomasti nähdä. Saatan siis suunnata sinne sunnuntaina. Lauantaina ei ehdi, kun on 1D day ja Doctor Who'n 50v. juhlaspesiaali. Sitäkin olen odottanut kuin kuuta nousevaa. Olen suorastaan aivan pakahtumispisteessä ja solmussa jo nyt tuon lauantain tiimoilta. Joulukuun ensimmäinen päivä taas on yliopiston kv-toimiston järkkäämä reissu sinne Harry Potter -studioille. Siitä kahden viikon päästä ollaankin jo Sestrieressä. Missä ihmeen välissä minä nuo esseet kirjoitan?! Mutta toisaalta. Olenhan minä kirjoittanut ennenkin yhdessä yössä 3000 sanan esseitä, kun deadline pressure on vihdoin saavuttanut tajunnan. Enköhän pysty siihen pakon edessä nytkin.

Tuossa yksi päivä selitin yhdelle Julianille näitä tekemisiäni. Että pelaan rygbya, hyppään lentokoneista, ratsastan isoilla hevosilla ja laskettelen Alpeilla. Se diagnosoi minut Adrenaliininarkkariksi. Ja jos totta puhutaan, tuossa voi olla jotain perää. Sellainen pieni vaarantunne ja fyysiset aktiviteetit vaan sopivat yhteen. Sitä tuntee olevansa elossa. Ei olisi Marjasta pitsinnyplääjäksi. Minulla olisi hirmuinen hinku taas päästä harrastamaan skydivingia, mutta taitaa käydä niin, että ei tässä millään ehdi ennen joulua, kun on niin paljon kaikkea muuta. Harmi. Mutta heti tammikuussa sitten! Aiheeseen liittyen keksin vihdoin itselleni tarkoituksen elämässä. Olen kertakaikkisen rakastunut tähän kappaleeseen. Rudimental ei ole ikinä oikein ollut se mun juttu, mutta Emeli Sandén kanssa tää on täydellistä. Ja tuo video. Ehkä yksi parhaista. Eli, se elämän tarkoitus: minun on pakko joskus tehdä sama temppu, kun tuo jätkä tuossa videolla. Siinä sitä vasta adrenaliini virtaisikin ja tuntisi olevansa elossa. Ei mulla muuta.

Equestrian Society

Jo kesällä ennen lähtöä olin innoissani, että Chesterin yliopistolla on oma heppakerho ja saan jatkaa vanhaa, tuttua, rakasta harrastusta myös täällä. Harmi vaan, että todellisuus ei aivan vastaa ennakko-odotuksia ja olen todella pettynyt tähän seuraan.

Kaikki nämä societyt ovat oppilaiden itsensä perustamia ja pyörittämiä, joten monia niistä vaivaa tietynlainen organisoinnin puute ja kokemattomuus. Tästä syystä mm. vaikuttaa siltä, että tuo englanti-kerho kuihtuu kasaan, koska vetäjätyypit eivät ole tarpeeksi hoprakkaita keräämään porukkaa yhteen ja tekemään asioita. Ja kuulin, että Dance societyssä "opettaja" on täysin ulalla kuinka tanssia oikeasti pitäisi opettaa, ja tankotanssikerhossa on 20 tyttöä yhtä tankoa kohden. Ja tämä on ongelmana myös tämän heppakerhon kanssa: jäseniä taitaa olla päälle 80 ja keskiviikkoisin on neljä kahdeksan hengen tuntia.

Kullekin taitotasolle on siis varattu yksi tunti. Aloittelijoita on kymmenkunta ja jatkotasolla taitaa olla suurin piirtein saman verran, Intermediate-tasolla on kolmisenkymmentä ratsastajaa ja loput ovatkin sitten Advanced-ryhmässä. Ilmoitin itseni tuohon keskitason ryhmään, koska luulin, että nuo kokeneet ovat sitten oikeasti kokeneita, enkä minä lahjaton pysyisi niiden mukana. Taistelen siis viikoittain melkein kolmenkymmenen ihmisen kanssa kahdeksasta tuntipaikasta. Tämä yhdistettynä naurettavaan tapaan varata tunti tekevät tilanteesta todella tukalan. Joka sunnuntai meidän ryhmän koordinoija (joka muutes itse aina vie yhden niistä kahdeksasta paikasta) lähettää jossain vaiheessa päivää tekstiviestin ja siihen ensimmäisenä vastaavat pääsevät tunnille. Viime sunnuntainakin vastasin 30 sekunnissa siihen viestiin, enkä siltikään päässyt tänään tunnille. Kiva.

Tunnit pidetään tuossa reilun parinkymmenen minuutin ajomatkan päässä olevalla Wirral Riding Centre -ratsastuskoululla, jonne on kyyditys yliopistolta. Ihan asiallinen paikka, vaikka ei mitenkään erityinen ja opiskelijatunnit ovat £15, joten hinta ei ole mitenkään erityisen paha.

Ensimmäinen tunti oli taster session, jolloin pääsi 20 minuutiksi pikaisesti hevosen selkään viidellä punnalla ilman sitoumuksia. Tuon tunnin jälkeen piti liittyä societyyn, jos halusi jatkaa. Tuolloin menin sellaisella söpöllä varmaan ponikokoisella musta-valkoisella tinkertammalla nimeltä Lottie. Se oli oikein sympaattinen, mutta aivan mahdottoman vaikea ratsastaa: Ei hyväksynyt ollenkaan tuntumaa suuhun ja todella turta pohkeelle, mutta periaatteessa kuitenkin sen verran reipas, että juoksi alta pois. Hyvä että sain laukat nostettua, kun aina laukannostossa piti ohjat heittää pitkäksi. Muuten ei poni suostunut laukkaamaan.

Muutama viikko takaperin pääsin sitten vihdoin ja viimein ihan oikeallekin tunnille ja menin taas tällä samaisella putkulalla. Ja se oli vielä estetunti. En ole todellakaan mikään esteratsastaja ja viimeksi olen tainnut pikkuristikon ylittää joskus reilu kaksi vuotta sitten. Olinkin aluksi hieman mietteliäs, että kuinkahan tästä selvitään, mutta menkööt kerta pääsen vihdoin ratsastamaan. Ja järkytyin ryhmän tasosta suuresti. Ei ne saaneet hevosia ratsastettua edes kulmiin ja kevyessä istunnassa pysyminen tuotti monelle vaikeuksia. Laukat tehtiin yksitellen jatkokurssityyliin. Pari tyttöä ei meinannut uskaltaa pikkuristikkoa ylittää ja opettaja kehotti minua tulemaan kaikki esteet ravissa, koska laukka olisi ollut liian villiä. Ensimmäisellä laukkahyppy-yrityksellä poni siis juoksi esteen ohi. Vitut se mitään villiä menoa ollut, se elukka vaan kusetti minua ihan kuus-nolla sillä hetkellä.

Tunnin jälkeen muut olivat aivan innoissaan ja onnessaan onnistuneesta ratsastuksesta. Minulla oli hieman hölmistyneet tunteet. Pari vuotta sitten sentään treenasin ihanalla, rakkaalla, parhaalla Remuksella(ni) sentään vielä laukanvaihtoja askeleessa ja sulkutaivutuksia laukassa. Ja nyt olin palannut jonnekkin jatkokurssille. En ole todellakaan mikään hyvä ratsastaja, mutta kaipaan haasteita. Ja hyvän opettajan. Tuon tunnin aikana kommentit olivat tasoa "Well ridden".

Viikko sitten Development Weekin ansiosta tunneille ei ollut juuri tunkua, joten pääsin taas vaihteeksi minäkin ratsastamaan. Meitä oli Intermediate-tasolla vaan neljä, joten sen vuoksi saimme vain puolikkaan tunnin. Kerrankin tämä englantilainen ei-niin-äärettömän-täsmällinen käsitys ajasta oli minun puolellani. Todellisuudessa tunti venähti ja kesti 45 minuuttia, mutta maksoi vain £7,5. Ei ollenkaan paha diili, koska tällä kertaa opettaja oli itse asiassa todella kokenut ja taitava, ja ratsukin enemmän minun makuun. Menin Tilly-nimisellä rautiaalla tammalla. Se oli minulle ihan passelin kokoinen ja oloinen. Heti kun otti ohjat tuntumalle, niin se alkoi kuunnella. Ei tämäkään ratsastettavuudeltaan mikään ihanne ollut: Vahva suustaan (Ja vielä Olympia-kuolaimella...) ja täysin turta väistäville avuille. Kaiken lisäksi se oli kuumuvaa mallia, joten lopputunnista minulla olikin kunnon formula alla. Ihan mukavasti se kuitenkin alkoi jo loppuravien aikaan kulkea ja opettajakin kehui tunnin päätteeksi, että hyvin työstetty. Se elukka ei kyllä liian usein ole joutunut oikein päin työskentelemään, koska tuollaisen kevyehkön tunnin jälkeen se oli aivan litimärkä.

Tuon tunnin jälkeen oli kuitenkin oikein hyvä mieli ja ajattelin ruveta puuhaamaan ryhmän vaihtoa. Ihan hyvin minä siellä edistyneidenkin ryhmässä pysyisin mukana ja tuo niiden opettaja oli niin paljon pätevämpi kuin se toinen. Vaikuttaa vaan siltä, että vaikka siirto onnistuisikin, aikataulut menevät niin ristiin, että pääsisin tuohon toiseen ryhmään vasta ensi vuoden puolella. No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Kyllä tuo ratsastus vaan tekee niin hyvää mielenterveydelle, mutta onneksi sen puutteessa minulla on aina rugby. Alan oikeasti innostua tuosta lajista nyt kun olen päässyt taas treeneihin. Ja meidän joukkue on todella hyvä! Tänäänkin tytöt voittivat pelissä UCLANin 39-20. Jee!

Yorkshire

Tämän reissun suunnittelu alkoi joskus kolme-neljä viikkoa sitten, kun olin hyvin kiireinen noiden skydiving-juttujen kanssa ja sitten sairastuin. Reilussa kahdessa viikossa kerkesin käydä koko flunssarepertuaalin läpi: aluksi nuha, sitten kuume, jota seurasi yskä ja lopulta vielä lievä korvatulehdus päälle. Mutta nyt olen vihdoin täysin terve! Ja toivon mukaan nyt myös pysyn terveenä useamman kuukauden, kun immuunijärjestelmä on päivitetty nykyisen elinympäristön vaatimuksien mukaiseksi.

Aluksi meidän oli tarkoius mennä tuohon lähelle Isle of Man -saarelle, mutta sinne kulkeminen osoittautui todella mutkikkaaksi turistikauden ulkopuolella, joten päätimme vaihtaa kohdetta. Lopulta päädyimme Yorkshireen, koska se on kätevästi tuossa lähellä ja sisältää paljon näkemisen arvoisia paikkoja. Tässä vaiheessa minä en enää osallistunut suunnitelmiin, koska en päässyt sängystä ylös, mutta ei se haitannut. Sen kuuluisan sanonnankin mukaan "Ei se määränpää vaan matka". Itse kuitenkin olen nostanut tuon sanonnan toiseen potenssiin muotoon "Ei se matka vaan matkaseura". Ei minulle ole niin väliä, minne ollaan menossa kunhan seura on parasta laatua. Ja sehän oli.

Poppoomme koostumus oli seuraavanlainen: Minä, Mari, Wiebke, Ulrike, Seda ja Annika, joista minä olin ainoa suomalainen ja loput saksalaisia. Loput jyväskylän kuomat olivat kukin omalla tavallaan kiireisiä tämän viikon, joten ainoastaan minä olin edustamassa pohjoista kotimaatamme. Ja koska reissu oli suunniteltu saksalaisella täsmällisyydellä, tarkkuudella ja tehokkuudella, se oli jymymenestys kaikin puolin. Jopa sää oli meidän puolellamme!

3.11 Sunnuntai

Heräsin aamuvarhaisella kauniiseen auringonpaisteeseen ja lähdin talsimaan kohti rautatieasemaa, jossa olimme sopineet tapaavamme klo. 8.30. Junamme lähti ajallaan liikenteeseen kohti Manchesteria, jossa oli junanvaihto. Tämä ensimmäinen taival meni oikein kivasti: juna oli melkein tyhjä, ja söimme aamupalaa ja kävimme läpi viimeaikojen kuumimmat juorut kampukselta. Harmillisesti vaan sää kylmeni ja muuttui sateiseksi ennen määränpäätä, joten Manchesterin asemalla keli oli suorastaan hyytävä. Yorkin junaa odotellessa seisoimme pienessä piirissä kuin pingviinit ja hytisimme kylmyydestä. Kaiken lisäksi junakin oli myöhässä ja lopulta saapuessaan aivan täynnä. En päässyt varaamalleni paikalle, koska käytävätkin olivat täynnä ihmisiä, joten yhden paikan vapauduttua menin vain istumaan siihen, ettei tarvitsisi koko matkaa seistä.

Aikaisemmassa postauksessani taisin hyvin laajasti yleistää, että Englanti on melkoisen lättänä, mutta tuon junamatkan aikana kyllä tajusin, että yleistys oli liian suuripiirteinen. Okei, yleisesti ottaen Englanti on tasaisempi verrattuna johonkin Walesiin, mutta esimerkiksi Penniinien "vuorijonon" ansiosta maanmuodot ovat hyvinkin jylhiä esimerkiksi juuri Manchester-Leeds välillä. Luen tällä hetkellä Harry Mountin kirjaa "How England made the English" ja viimeksi lukemassani kappaleessa kerrottiin, että käytännössä kaikki kylät ja kaupungit on rakennettu kuljetusmahdollisuuksien puutteessa paikallisesta kivestä, joten ne ovat hyvin erivärisiä. Ja tuon kyllä huomasin junan ikkunasta maisemaa seuratessani: Yksi kylä oli melkein kokonaan punaisesta tiilestä rakennettu, toinen oli täysin harmaa, kolmas kellertävä ja yksi punaisen ja keltaisen sekoitus. Tuo oli kyllä todella hauska huomio, johon en ole ennen edes kiinnittänyt huomiota. Kenties se juuri tekee paikallisesta arkkitehtuurista niin kiehtovaa, kun se sulautuu niin hyvin ympäristöönsä. Lisäksi tällainen maanviljelijän tytär, jolla itselläänkin on maatalousalan perustutkinto, tykkäsi kovasti niin ensiluokkaisista viljelyspelloista, jotka levittäytyivät pitkin maisemaa. Ja aurinkokin alkoi taas paistaa itäänpäin mennessä.

Perillä Yorkissa olimme sitten todella tehokkaita, koska koko päivä oli hyvin tiukasti aikataulutettu. YHA-hostellimme ei sinänsä ollut kaukana keskustasta, mutta koska aikaa ei ollut hukattavana, menimme sinne bussilla. Hostelli oli todella positiivinen yllätys: Äärettömän siisti ja asiallinen. Meille oli varattu oma kuuden hengen huone, joka tosin tuntui hieman viileältä. Jätimme ylimääräiset tavarat sinne ja suuntasimme heti seuraavalla bussilla takaisin keskustaan, että ehtisimme seuraavaan bussiin, joka menee Maltoniin. Bussimatka kesti reilut 20 minuuttia ja Maltonissa otimme taksin ensimmäiselle varsinaiselle päivän turistikohteelle, joka oli Castle Howard.

Nimestään huolimatta Catle Howard on yksityisessä omistuksessa oleva kartano. Ja varsin sievä sellainen. Koko iltapäivän kiertelimme tiluksia, otimme tyhmiä kuvia toisistamme ja välillä söimme eväitämme. Auriko paistoi kirkkaalta taivaalta, joten tämä oli suurinpiirtein paras mahdollinen tapa viettää päivää. Oli todella kivaa.

Tiluksia

Ehkä maailman hienoin kulkupeli

Wiebke, Annika ja Mari

Catle Howard

Olen selvästikin katsonut liikaa Doctor Who'ta. Nuo patsaat nimittäin karmivat minua, koska enkelit!

Ponien kuvia seinällä!

Coolein teeastiaston säilytyspaikka ikinä

Maalaus Castle Howardista

Huomatkaa pieni kykkivä Ulrike

1940-luvulla rakennus paloi pahasti, siksi mustuneet kohdat.

Minä, Ulrike, Wiebke, Annika, Mari ja Seda

Kyllä. Tiedän olevani söpö.

Siinä vaille viisi lähdimme taas taksilla kohti Maltonia, josta meidän oli tarkoitus palata taas Yorkiin bussilla. Alunperin bussin odotusta ei pitänyt olla kuin 20 minuuttia, mutta yllättäen tiellä oli sattunut onnettomuus (monesko kerta tämä jo on, kun kerron vastaavasta tapahtumasta? By the way, tässä yksi päivä nökötin ruuhkassa tallilta tullessa, kun liikenne seisoi kolarin takia. Ja pari viikkoa sitten piti mennä kiertotietä tallille, kun suoremmalla reitillä oli onnettomuus. Jotenkin tuntuu, että näitä minun elämääni vaikuttavia liikenneonnettomuuksia on tapahtunut luonnottoman paljon täällä ollessani. Onko tämä edes normaalia?), joten jouduimme odottamaan bussia ainakin kolme varttia. Ja se oli tuskainen odotus. Aurinko oli jo laskeutunut ja lämpötila laskeutunut nollan tuntumaan, joten oli todella kylmä. Siis aivan äärettömän kylmä. Ja kylmä tuuli vielä lisäsi tuskaa. Kyhjötimme taas yhdessä kasassa kuin pingviinit välillä tanssien tai muuten liikkuen. Onneksi vanhaa kunnon ponileikkiä voi leikkiä missä tahansa milloin tahansa.

Aikataulu kusi melko pahasti, koska ei riittänyt, että bussi oli myöhässä. Liikenne mateli koko matkan takaisin Yorkiin, joten istuimme yli tunnin bussissa ennen kuin olimme takaisin lähtöpaikassa. Näin ollen myöhästyimme toisesta bussista, jonka piti viedä meidät päivän toiseen kohteeseen, joten jälleen kerran jouduimme turvautumaan taksiin.

Marraskuun viidentenä päivänä Englannissa vietetään Bonfire Night -nimistä juhlaa, joka tunnetaan myös Guy Fawkesin yönä. Perinne on vuodelta 1605, kun Kuningas James I vastaan solmittu salaliitto epäonnistui aikeissaan räjäyttää parlamenttitalo ja kuninkaan pelastumista juhlittiin samana iltana ilotulituksin. Nykyään koko marraskuun alku on yhtä ilotulitusta ja juhlaa ympäri maata. Me olimme jo etukäteen ostaneet liput yhteen tällaiseen juhlatilaisuuteen nimeltään Kaboom York. Harmillisesti vain aikataulun pettämisen vuoksi myöhästyimme aika paljon kaiken maailman alkuhuvituksista, vaikka ehdimmekin kyllä nähdä varsinaisen ilotulituksen.

Tilaisuus pidettiin sellaisessa isossa puistossa kaupungin laidalla ja vaikka lämpötila taisi olla jopa hieman pakkasen puolella, paikalla oli todella paljon väkeä. Kenttä oli aikaisempien päivien sateen takia tallautunut kunnon mutalälliksi, mikä oli hieman ikävää. Siellä oli kunnon karnevaalitunnelma, paljon erilaisia kojuja ja huvipuistolaitteita ynnä muuta kivaa. Kun saavuimme paikalle, lavalla oli jonkin sortin Harry Potter -komedia/parodia menossa, jonka jälkeen oli todella hieno ja vaikuttava valoshow. Harmi, että sitä kauneutta ei oikein kuviin saanut tallennettua. Sitten lavalle ilmestyi TARDIS, Kybermies ja Dalek, ja juontaja toivotti kaikkien lempitohtorin eli David Tennantin esiin. Tässä vaiheessa oli aivan innostuksesta hämilläni ja kaivelin jo puhelinta taskustani, että voin soittaa yhdelle Seppäkoskelle olevani viidentoista metrin päässä Tohtorista, joten pettymys oli valtaisa, kun lavalla astelikin vain jokin Look-a-like -versio. Ei kiva. Show oli kuitenkin ihan hauska ja sitä seurannut melkein puoli tuntia kestänyt ilotulitus oikein vaikuttava. Hintaa tuolla huvilla oli £11, mutta mielestäni suoraan sanottuna se ei ollut hintansa arvoinen tilaisuus. Varsinkin, kun olin edellisenä iltana käynyt katsomassa vastaavan ilotulituksen Chesterin laukkaradalla täysin ilmaiseksi. Mutta eipä siinä mitään, oli ihan kivaa, vaikka kylmyys olikin tuossa vaiheessa jo syöpynyt luihin ja ytimiin asti.

Tuolta suuntasimme suoraan ilmaisbussilla takaisin hostellille, jossa meitä odotti jäätävän kylmä huone. Nälkäkin vaivasi, mutta peiton alla tuntui olevan ainoa kohtuullisen lämmin paikka koko universumissa, joten sieltä poistuminen ei tullut kyseeseenkään. Illan radikaali päätös oli siis tilata pitsat hostellille. Ja oli muutes herkullinen ja täyttävä pitsa. Tilasin sellaisen, jossa oli kanaa, pekonia ja valkosipulia. Ja se oli niin hyvää. Ehkä paras pitsa ikinä. Seuraavana aamuna nassutin jämät siitä aamupalaksi ja se oli silloinkin vielä kylmänä niin hyvää. Ah.

Viimeaikoina tämä minun unettomuus on taas karannut ihan totaalisesti hanskasta. Viime viikolla nukahdin joka yö vasta joskus aamuyön tunteina ja yhtenä yönä olin valveilla vielä aamukuudeltakin, vaikka menin nukkumaan puolen yön aikaan. Odotin siis tätä reissua jo ihan sen takia, että saisin vihdoin nukuttua. Ja voi luoja, että nukuinkin taas hyvin. Huoneen kylmyys ei haitannut ollenkaan. Nukkumaan mennessä huokasin vain helpotuksesta, kun pystyin aistimaan muita ihmisiä ympärilläni ja kuulin hengityksen ääniä. Ja nukahdin suurin piirtein samalla sekunnilla.

4.11 Maanantai

Oli muutes vaikeaa nousta aamulla ylös, koska oli niin kylmä. Niin kovin, kovin kylmä. Kaikki käytiin jotenkin puoliteholla, joten kesti kaksi tuntia ennen kuin selvisimme liikenteeseen. Piti käydä suihkussa ja syödä aamupalaa ja muuten vaan vetkutella peiton alla. Onneksi musiikki on aina ystävämme, joten lauleskeltiin näitä kahta biisiä iloksemme.

Kymmenen maissa sitten kirjauduttiin ulos hostellista ja lähdettin kävelemään joen vartta pitkin kohti rautatieasemaa. Onneksemme aurinko paistoi taas kirkkaalta taivaalta ja reitti oli todella kaunis. Olin ihan innoissani, kun joka puolella oli lintuja ja vapaana juoksevia koiria. Vedessä ui sorsia ja jotain hanhentapaisia, jotka olivat todella kesyjä. Ne jossain vaiheessa niitä oli rannallakin ja jäin vaan pällistelemään niitä. Ne päästivät minut ihan metrin päähän itsestään ja olivat todella hellyttäviä. Muut joutuivat vähän väliä odottelemaan minua, mutta eipä niitä tuntunut haittaavan. Kaiken lisäksi ne olivat hyvin huvittuneita, kun kerroin hanhista ja sekalaisista tunteistani niitä kohtaan, kun toisaalta ne olivat niin ihania, että olisi tehnyt mieli vain ottaa se pullaposki syliin ja antaa hali, mutta toisaalta näin siinä samaisessa linnussa myös herkullisen paistin.

Yorkin muuria

River Ouse

Alle puolessa tunnissa selvisimme rauhallisella tahdilla rautatieasemalle, jonne jätimme osan tavaroistamme. Se vaan oli tosi kallista, £5 per laukku, joten jätimme sinne vain kaikkein painavimmat laukut ja näin ollen raahasin reppuani selässä koko päivän ja se kyllä tuntui hartioissa illalla. Päivä meni kuitenkin oikein mukavasti Yorkia tutkiskellessa. Kiertelimme kaupunginmuureja ja keskustaa läpi. Puolilta päivin meillä oli treffit kahden pojan kanssa, jotka olivat samasta yliopistosta kuin Wiebke ja Erasmus-vaihdossa Yorkin yliopistossa. Heitä odotellessa eksyin sitten Ness-nimiseen kauppaan, joka oli aivan ihana. Hypistelin siellä takkeja, hattuja, kaulaliinoja ja kukkaroita, kunnes löysin jotain kaunista. Tämä kaunokainen oli hyllyssä ja se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Vielä kun Ulrike selän takana yllytti sitä ostamaan, niin pakkohan se oli saada. Eihän se ihan pinkki ole, mutta silti todella ihana.

Pari kissahöperöä Savo-Karjalan edustajaa olisivat heittäneet voltin tuossa kaupassa. Se oli täynnä kissajuttuja!

Sitten nämä pojat kierrättivät meitä lisää kaupungissa ja kävimme mm. Clifford's Towerissa, joka on osa Yorkin linnaa ja sieltä suuntasimme pubilounaalle. Välillä eksyimme myös maailman ihanimpaan pieneen toffee-putiikkiin, jossa oikein herttainen myyjäpoika antoi meille paljon maistiaisia ja lopulta ostimme Chesterissä oleville kavereille tuliaisiksi neljä palaa tuota taivaallista herkkua. Oikeasti, ette ole ikinä maistaneet oikeaa toffeeta ennen kuin kokeilette Fudge Kitchenin tarjontaa. Se oli jotain aivan uskomatonta. Niin pehmeää ja suussa sulavaa. Parasta ikinä. Fudgegasm.

Clifford's Tower

Liian hyvää

Eksyimme tässä välissä sellaiseen ihanaan pikkukauppaan nimeltään ...Give The Dog A Bone. Nimestään huolimatta kyseessä oli lähinnä lahjatavarapuoti, joka oli täynnä kaikkea ihanaa (nörtti)tavaraa. En kyllä ostanut sieltä mitään, mutta olisin halunnut itselleni koko kaupan sisällön. Se vaan oli niin hieno paikka ja minulla oli aivan uskomattoman hauskaa varsinkin kirjahyllyllä. Kun näin nämä kirjat, niin nauroin polvillani kippurassa lattialla.

Doctor Who. Olisin ostanut tuon vasemmassa yläkulmassa olevan laukun, jos en olisi jo ehtinyt tuohon aimpaan laukkuun rahojani sijoittaa. Sitten, kun minusta tulee iso ja rikas ja tärkeä ja Euroopan omistaja, aion ostaa niin paljon kenkiä, laukkuja ja kukkaroita, kun vain pystyn. 

Wut?

Tämä on omistettu juuri sille kissahöperölle kaksikolle

Frodolleni, Yodalleni, ikuiselle rakkaudelleni -  Hepalle

Pojalleni Veeralle

Tästäkin tuli ensimmäisenä Hepa mieleen jostain syystä...?

Kolmikolle, joiden nimet jätän mainitsematta. Mitä tekisinkään ilman teitä?

Isi katso!

Niin paljon kaikkea hienoa...

Tintti-krääsää!

Kävimme myös pikaisesti vilkaisemassa Yorkin kuuluisaa tuomiokirkkoa, York Minster, mutta £9 sisäänpääsy tuntui liian suolaiselta, koska meillä ei ollut aikaa jäädä kiertelemään koko rahan edestä. Junan lähtöön oli enää alle tunti, joten suuntasimme rautatieasemalle parin pienen kirjakaupan kautta. Ja oli oikein vaarallinen matka. Oli juuri pahin ruuhka-aika ja kadut olivat täynnä liikennettä. Yorkissa oli myös oikein kukoistava pyöräilykulttuuri ja teissä oli oikein omat pyöräilykaistat, jollaisia ei todellakaan ole Chesterissä, jossa juuri kukaan ei pyöräile. Minähän en ole siis niihin kaistapäisiin pyöräilijöihin tottunut, joten meinasin jäädä pyörän alle kerran katua ylittäessäni. Oli hyvin, hyvin vihainen pyöräilijäsetä. Ai jai.

Upea York Minster auringon laskiessa

Puoli kuuden maissa lähdimme junalla jatkamaa seikkailua kohti Scarborough'ta, jossa olimme noin tuntia myöhemmin. Ja päätepysäkillä meitä oli vastassa taas jäätävä kylmyys. Ei tehnyt ollenkaan mieli lähteä kävellen etsimään hostellia, joten taas huristelimme taksilla kaupungin läpi. Tällä kertaa hostellimme osoittautui hyvinkin kälyiseksi paikaksi, vaikka olikin saman ketjun edustaja kuin edellinen. Jos vain mahdollista, huoneemme oli vielä kylmempi kuin Yorkissa. Suuntasimme siis illaksi istumaan läheisen pubin lämpöön tuopilliselle.

5.11 Tiistai    

Aamulla heräsimme hyytävään kylmyyteen ja vesisateeseen. Aamupalan jälkeen suuntasimme kuitenkin rohkeasti kaupungille, mutta kurjan kelin takia päädyimme sisätila-aktiviteettien pariin, jotka tunnetaan myös nimellä shoppailu. Kiertelimme ostoskeskuksen läpi ja tällä kertaa löysin jopa jotain hyödyllista ja tarpeellista! Olen jo vuosia tarvinnut omaa kunnollista ulkoilutakkia, ettei aina tarvitsisi äitiltä lainata sen minulle liian isoa takkia. Ja nyt vihdoin löysin tällaisen kaunokaisen. Ah, tuo väri on niin kaunis. Sanoisin, että se oli kunnon löytö. Veden- ja tuulenpitävä, hengittävä, hyvin tehty takki, jonka lähtöhinta oli £69 ja minä sain sen alle £33. Ei ollenkaan huono kauppa.

En ole ostanut uusia kenkiä sitten kesän. Mikä minua vaivaa?

Shoppailukierroksen päätyttyä sade olikin lakannut ja pääsimme viimein suuntaamaan rannalle. Ja se oli suorastaan ihmeellistä. Oli laskuvesi ja olin kuin Niiskuneiti ja keräsin simpukoita onnessani. Ranta oli niin iso ja meri aaltoisa. Vietimme aikaa rannalla niin pitkään, että aivan huomatta meri alkoi vyöryä takaisin päin ja se tapahtui järkyttävän nopeasti. Tällä kertaa olo oli kuin Muumipeikolla: "Meri. Se tulee takaisin!". Olin aikaisemmin tepastellut sellaiselle hiekkasärkälle ja olin jäädä jumiin sinne, kun vesi nousi ihan muutamassa minuutissa todella nopeasti. Sitten piti juosta särkän toiseen päähän etsimään suhteellisen kuivaa kaistaletta ja onneksi sellaisen löysin ja kengät eivät kastuneet kovin pahasti. Oli se kyllä jännää.

Ranta!

Seda, Annika, Mari, Ulrike, Wiebke

Se oli söpö, joten otin sen kavereineen matkamuistoksi

Ranta nro. 2

Minä, Seda, Wiebke, Ulrike, Annika, Mari

Tuolta jatkoimme luostarille ja Scarborough'n linnalle, mutta ensimmäisessä oli hautajaiset menossa ja pääsy kielletty, ja jälkimmäinen oli auki vain viikonloppuisin näin turistikauden ulkopuolella. Mutta löydettiin me sentään Anne Brönten hauta luostarin hautausmaalta. No, suuntasimme siitä taas keskustaan, ja koska päivän teema oli "Kuinka monta merenrantakohdetta ehdit käydä läpi päivässä?" otimme bussin ja suuntasimme sillä Whitbyyn.

Jälleen kerran tuolla tunnin pituisella matkalla ehdin äimistyä Englannin luonnon monipuolisuudesta. Tie kulki North York Moors -kansallispuiston läpi ja maisemat olivat taas aivan ihmeellisiä. Niin kumpuilevia ja karuja, mutta samaan aikaan hyvin kauniita. Välillä olo oli suorastaan kuin Suomessa, kun bussi ajoi havumetsän läpi. Pellot olivat kanervan peitossa ja joka puolella tuntui olevan lampaita. Ja aurinkokin paistoi taas.

Perillä Whitbyssä suuntasimme suoraan lähimpään pubiin kaakaoille, koska kylmyys meinasi taas yltyä liian pahaksi. Tulimmekin tuon reissun aikana siihen lopputulokseen, että Britanniassa on niin kukoistava pubikulttuuri juuri siksi, että ihmiset palelevat kotonaan, joten ne tulevat mieluummin pubin lämpöön istumaan muiden kohtalotovereiden seurassa. Näinhän asian vain on oltava.

Tuolta suuntasimme muutaman pikkuputiikin kautta sellaisen ison kallion päälle, jossa oli mm. luostarin rauniot. Ylös oli melkoinen kiipeäminen, kun piti nousta 199 rappusta, mutta ei se edes ollut niin paha nousu, kun odotin, koska nousukulma ei ollut kuitenkaan kovin jyrkkä. Ja se oli ehdottomasti sen arvoista. Ylhäältä avautui todella vaikuttava maisema sekä Whitbyyn päin että hurjana aaltoilevalle merelle. Ja ennen kaikkea löysin sieltä mäen päältä neljä melkoisen kapista ponia. Satuin vain vilkaisemaan niiden suuntaan ja totesin, että ne ovat ihan oikeita eläviä poneja ja juoksujalkaa kipitin niiden luokse. Muut jatkoivat luostarin suuntaan, mutta minä paijailin niitä poneja seuraavan puolituntisen, koska ponihalipula oli melkoisen valtava. Ne olivat oikein karvaisia, pehmoisia ja lämpöisiä. Teki niin hyvää mielenterveydelle vaan saada seurustella niiden kanssa.

Vietimmekin auringonlaskuun asti aikaa tuolla ja ihailimme ympäristöä. Oli todella hurjaa, kun aina kun iso aalto osui rantaan, niin kuului iso pamaus. Ja siellä merellä oli pikkuisia paatteja ja näytti, että meri söisi ne helposti, mutta jotenkin ne vaan sinnittelivät pinnalla. Takaisin kylän keskustaan palasimme pimeällä ja sieltä lähdimme taas bussilla takaisin Scarborough'n.

Whitby

Perille saavuttuamme olimme todella nälkäisiä, koska emme käytännössä olleet syöneet koko päivänä, joten suuntasimme lähimpään pubiin syömään. Ja voi sitä onnea, kun se sattui vielä olemaan Wetherspoon-ketjun pubi, joten hyvä täyttävä ruoka järkevään hintaan oli taattu. Söin ihan kunnon naudanlihapihvin ja jälkiruoaksi suklaasundaen. Ja ruoka oli niin uskomattoman herkullista. Varsinkin se pihvi oli suorastaan jumalainen. Vietimme siis koko illan pubin lämmöstä nauttien ja katsellen ulkona kylmyydessä räiskyviä tulituksia, kun nyt oli se oikea Guy Fawkes Night. Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa.

6.11 Keskiviikko  

Alunperin minun piti olla keskiviikkoiltapäivänä kannustamassa rugbyjoukkuettamme ensimmäisessä pelissämme, joten varasin keskiviikkoaamulle ensimmäisen mahdollisen junan Chesteriin. Liian myöhään sain kuitenkin kuulla, että kyseessä onkin vieraspeli ja lähtö on jo aamukymmeneltä. En siis ehtinyt kyseiseen peliin, mutta eipä tuo joukkueen menestystä jarruttanut, kun Chester voitti Cumbrian 27-5. Hyvä tytöt!

Koska olin kuitenkin jo ostanut junalipun aikoja sitten, jouduin lähtemään Scarborough'sta jo auringonnousun aikaan kun muut jäivät onnellisesti nukkumaan jäätävään huoneeseemme. Junamatka itärannikolta käytännössä länsirannikolle kesti nelisen tuntia lukuisine pysähdyksineen ja yhden junan vaihdon kanssa. Perillä olin klo. 11.45 ja ei tuo aikainen palaaminen oikeastaan haitannut tuossa vaiheessa, koska sain itselleni ratsastustunnin iltapäivälle. Pitänee jossain postauksessa kertoa hieman tarkemmin tästä heppailustani täällä. Muut matkalaiset viettivät shoppailupäivän Leedsissä ja tulivat illalla junalla Chesteriin.

Kokonaisuudessaan reissu oli oikein onnistunut ja matkaseura ensiluokkaista. Ihania nuo saksalaiset, kun ne on niin organisoituneita ja tehokkaita. Eikä joukossa ollut yhtäkään kiukuttelijaa tai vastarannan kiiskiä, joten joukossa liikkuminen oli naurettavan helppoa. Teki todella hyvää irtautua arjesta muutamaksi päiväksi, vaikka kuukauden budjetti onkin taas vajaa. En uskalla laskea paljonko tuohon hupiin tuhlautui rahaa, mutta villi veikkaukseni on aika paljon. Shoppailuihin ei niinkään valtavasti, mutta syömiseen, majoittumiseen ja liikkumiseen kyllä. Ajelimme tosiaan paljon taksilla ja vaikka kaikki matkat olivat vain 1-3 puntaa per naama, niin siitä kyllä kertyy useammalla matkalla jonkinmoinen summa. Olenkin sitä mieltä, että seuraavalla kerralla voisimme vuokrata auton, koska se voisi tulla loppujen lopuksi edullisemmaksi, kun kaikki kulut jaetaan tasan. Nuo junaliputkaan, kun eivät olleet ilmaisia.

Lopuksi päätän tämän mammuttiraportin oikein osuvaan videoon, koska koko kolmen päivän ajan oli koko ajan niin kylmä. Koko matkan teema oli suorastaan paleleminen, vaikka päällä olikin koko vaatekaapin sisältö. Chesterissä ei tunnu tällä hetkellä olevan läheskään niin hyytävä keli kuin tuolla maan toisella puolella ja huoneeni on niin lämmin, että tälläkin hetkellä ikkunani on auki, koska muuten täällä olisi saunalämpötila. Ja olen niin onnellinen, ettei tarvitse palella. Voi tätä onnea.

Muutaman kuvan lainasin Marilta ja Ulrikelta. Kiitos heille.