Perjantai-iltana kuusi urheaa Chesterin yliopiston opiskelijaa lähti minibussilla kohti pohjoista. Seikkailu alkoi jo hyvin lupaavasti, kun bussikuski ei suostunut pahan ruuhkan takia lähtemään mihinkään, joten odoteltiin siinä sitten 45 minuuttia, että pahin ruuhkahuippu olisi ohi. Matkan päämääränä oli pieni Cockerhamin kylä Lancastershiressä, mutta pääsimme sinne vasta vajaan kolmen tunnin päästä, koska matkan varrelta poimimme opiskelijoita kyytiin Prestonin kaupungista UCLANista eli University of Cental Lancashirestä sekä Cumbrian yliopistosta, plus bussikuski eksyi jossain vaiheessa matkaa. Ja ruuhkakin oli vielä melkoinen, kun välillä viisikaistaisella motarilla autot etenivät ryömimisvauhtia. Kello oli vaille kymmenen, kun viimein saavuimme Black Knights Parachute Centre -nimiseen paikkaan.
Keli oli aivan kamala. Satoi rankasti ja tuuli kuin maailmanlopussa. Heti kun tutustuimme ympäristöön, totesin, että en tule selviämään tästä viikonlopusta terveenä. Ja kappas vaan tässä kivasti nyt flunssassa ja kuumeessa kaakaomuki vierelläni kirjoitan tätä. Paikka oli kunnon parakkihelvetti. Sanoisin, että vain pykälän edistyneempi keskitysleiriolosuhteista. Ei minkäänlaista eristystä missään: ei yleisissä tiloissa, ruokalassa, vessa- ja suihkutiloissa, ei majoitustiloissa. Sisäikkunat olivat märkiä kondensaatiovedestä. Tiivistettynä siis joka puolella oli kylmää ja kosteaa. Ei sovi ollenkaan minun suomalaisille geeneilleni tuollainen. Ulkona saa olla minkälainen keli tahansa, koska siitä selviää pukeutumalla kunnolla, mutta sisällä kuuluu olla mukavan lämmin ja kuiva.
Onneksi meitä oli varoitettu etukäteen, että siellä voi olla hieman viileä. Kävin siis ostamassa kunnon makuupussin ennen tuonne lähtemistä. Ilman sitä olisin varmasti kuollut. Yöllä oli siis ihanan lämmin ja mukava, kun vielä laittoi pipon päähän ja tumput käteen, mutta päivällä tuo kylmyys oli itse asiassa pahempi. Syytän siitä kumppareitani. Kun joka puolella on märkää ja mutaista, niin kumpparit ovat parhaat kengät, right? Mutta. Kun pidät niitä kumppareita 15h putkeen jalassa, ne alkavat jotenkin kostua sisältä ja tällaisissa olosuhteissa ne eivät kuiva sitten millään. Onneksi oli edes useammat vaihtosukat matkassa.
Nukuin pari yötä siis kurjassa parakissa ja jaoin huoneeni viiden jätkän kanssa. Jostain syystä sukupuolijakauma oli hyvin epätasainen koko kurssilla ja 12:sta osallistujasta meitä oli kolme naislajin edustajaa, joista toinen majoittui kotonaan ja toinen poikaystävänsä kanssa toisessa parakkihuoneessa. Minusta tuossa oli jo orgioiden ainekset kasassa, mutta kiltisti nukuttiin kaikki omissa makuupusseissamme onnellisesti. Ja voi luoja, että nukuinkin hyvin. Minulle nukkuminen vaan on niin paljon helpompaa, kun ympärillä on muita ihmisiä. Inhottavaa nukkua yksin ja nukahtaminen on niin vaikeaa.
Lauantaina oli sitten kurssin teoriaosuus. Hieman googlailin tuossa ja sain selville, että suomeksi kyseessä olisi pakkolaukaisukurssi. Hyppy tehdään kilometrin korkeudessa, niin että varjo on liinalla kiinni koneessa ja aukeaa automaattisesti muutamassa sekunnissa. Varsin turvallinen tapa siis aloittelijalle. Päivä oli varsin pitkä, noin kymmenen tuntia, mutta toki siihen kuului taukoja ja välillä piti odotella pitkiäkin aikoja, kun opettaja kävi tekemässä tandem-hyppyjä maksaville asiakkaille. Kurssilla opeteltiin hyvin perusteellisesti kaikki perusasiat: Kuinka poistutaan lentokoneesta, mitä tehdään jos varjo ei toimikaan, kuinka ohjataan ja laskeudutaan, millaisessa asennossa pitää olla missäkin tilanteessa jne. Opin paljon uutta sanastoa, mutta ymmärsin kyllä kaiken, koska kontekstin perusteella pystyi hyvin päättelemään mistä on kyse. Paljon ihan kokeilemalla ja tekemällä opittiin ja varsinaista luokassa istumista oli hyvin vähän. Oppi meni niin tehokkaasti päähän, että nyt pystyisin vaikka kesken syvän unen luettelemaan, mitä pitää tehdä, jos varjossa on jotain häikkää. Ja tietenkin läpäisin kirjallisen testin varsin kunniakkaasti: Kaikkiin kysymyksiin oikea vastaus. Olen vain niin hyvä. Vaikka alkuun olinkin hieman huolissani, kun yhdessä infosähköpostissa varoiteltiin, että oppilaat, joiden äidinkieli ei ole englanti, usein feilaavat kokeeen eivätkä voi täten hypätä. Kuinka kannustavaa. Päivän päätteksi meillä olisi pitänyt olla jo mahdollisuus hypätä, mutta sää teki tepposet. Vuosisadan ukkosmyrsky iski päälle juuri meidän kurssin päätteeksi, joten jäimme sitten odottelemaan seuraavaa päivää.
Jos jotain positiivista tuosta paikasta voin sanoa, niin ainakin siellä oli hyvät ruoat. Lounaaksi oli oikein herkullista lasagnea ja päivälläseksi hyvin peribrittiläistä herkkua, joka oli minulle aivan uusi tuttavuus, Yorkshire pudding. Se näytti suurinpiirtein tältä:
Se oli vähän kuin paksua lihakeittoa tuollaisessa leivonnaisessa muussin kanssa. Ne brittipojat naureskelivat, että tää taitaa olla hyvin erilaista verrattuna suomalaisiin ruokiin, mutta ei se kyllä ollut. Päin vastoin. Tuli oikein kotoisa olo.
Illalla kävin suihkussa ja se oli kyllä pienoinen virhe. Vaikka suihkusta tuli lämmintä vettä ja oli oikein ihanaa lämmitellä hetki, niin sen jälkeen olin aivan hypotermian partaalla. Kyhjötin varmaan pari tuntia ihanan lämpimän makuupussini sisällä, ja viimein sainkin tasattua ruumiinlämpöni ja pystyin liittymään muiden seuraan yleisissä tiloisssa. Niillä oli melkoiset ryyppäjäiset siellä menossa ja ne pelasivat varmaan kaikki tietämänsä juomapelit läpi. Minä kieltäydyin kiltisti alkomahoolista, koska torstain krapulakärvistelyt olivat vielä hieman liian tuoreessa muistissa. Eikä kyllä hirveästi houkutellut ajatus yhdistää lentokoneesta hyppäämistä alkoholiin. Ei kiitos. Liian vaarallista. Muille se ei kyllä tuntunut olevan ongelma.
Sunnuntain oli tarkoitus olla sitten se suuri päivä. Heräsimme ennen auringonnousua ja kertasimme edellispäivän opit ja olimme valmiita hyppäämään. Lentokone kutsuttiin paikalle ja kaikki vaikutti lupaavalta. Sade oli lakannut ja aurinko paistoi. Mutta...
Osa 1: Murphy iskee nyrkillä päin naamaa: English weather - Predictably unpredictable
Olette ehkä joskus kuulleet, että sää täällä Brittein saarilla on kovin arvaamaton ja vaihteleva. Tässä käytännön esimerkki: Aamusta tosiaan tuo sää vaikutti lupaavalta. Siinä vaiheessa, kun tuo lentokone saapui Blackpoolista oli alkanut tuulla taas. Ja vieläpä aika helvetin kovasti. Nuo ammattilaiset, jotka tekivät asiakkaiden kanssa tandemeja, ja muutama oikein kokenut harrastaja päättivät kuitenkin kokeilla hyppäämistä. Se oli aika hurjaa katsottavaa. Tuuli oli niin kova, että moni oli oikeasti vaikeuksissa. Yksi onneton laskeutui jonnekkin kauas pellolle ja yksi nainen ajautui tuulen mukana Cockerhamin kylän keskustaan mailien päähän keskuksesta. Ainoastaan ammattilaiset hoitivat homman kunnialla. Sää ei siis todellakaan ollut sopiva meidän hyppäämiselle.
Jäätiin siis odottelemaan sään muuttumista. Ei mennyt kauan, kun alkoi sataa. Ja se sade vain jatkui ja jatkui. Me vaan maattiin yleisten tilojen sohvilla koko päivä ja katsottiin telkkaria ja odoteltiin. Otin varmaan kolmet torkut siinä päivän aikana. Sitten viimein sade taukosi ja aurinko alkoi pilkistää pilvien välistä. Seuraava satsi jälleen kerran kokeneita harrastajia ja ammattilaisia suuntaa taivaalle. Ja mitä sitten tapahtuu. Tuuli katoaa tyystin maankamaralta, mutta voimistuu merkittävästi yläilmoissa. Erittäin vaikeat hyppyolosuhteet siis, joten ensikertalaiset eivät voi hypätä. Kello on tässä vaiheessa jo niin paljon, että lentokone lähetetään takaisin Blackpooliin ja keskus menee kiinni. Me ei siis päästy hyppäämään ollekaan. Nyt meidän on mentävä sinne takaisin joku viikonloppu omakustanteisesti ja yritettävä uudestaan. Vitut.
Osa 2: Murphy iskee nyrkkeilyhanskalla päin näköä: Minibussi on ylibuukattu
Tuossa vaiheessa meidän olisi pitänyt päästä lähtemään kotiinpäin, mutta sepä ei ollutkaan niin yksinkertaista, koska UCLANin Mountaineering Society oli varannut itselleen minibussiin, joka oli jo varattu meille. Me oltiin siis jumissa keskellä ei mitään eikä päästy sieltä pois. Great. Juuri tätä tässä kaivattiinkin. Chesterissä minulla oli iso kasa kouluhommia odottamassa, joten tällainen viivästys oli todella tervetullut.
Ystävällisesti keskuksen tyypit heittivät meidät Cockerhamin keskustaan pubiin, että saataisiin olla jossain lämpimässä ja syödä. Oikein herkullisen pubiburgerin vetelin siellä suihini. Ah, siinä oli kaksi oikein lihaisaa pihviä ja paljon pekonia. Taivas. Joku pari tuntia ehditään siinä odotella, että milloinkahan se minibussi tulisi viimein meitäkin noutamaan, kun saadaan lisää huonoja uutisia...
Osa 3: Murphy iskee paistinpannulla takaraivoon: Minibussi on joutunut kolariin
Taisin edellisessä postauksessa kertoa, että matka autolla tuonne hyppypaikalle on vaarallisempi kuin itse se varsinainen hyppy. Pitikin mennä manaamaan! Tässä vaiheessa meinasi jo epätoivo iskeä. Saatiin vain epämääräinen viesti, että teidän teidän minibussi on joutunut kolariin, kuski on kunnossa, mutta auton kunto on epäselvä ja poliisit ovat tulossa arvioimaan tilannetta. Kiva. Odoteltiin sitten siinä hieman lisää tiedottomuuden vallassa. Jee jee.
Viimein yhdeksän maissa, viiden tunnin odottelun jälkeen, kuski saapuu Cockerhamiin keskeltä hieman rutistuneen, mutta ajokuntoisen minibussin kanssa. Helpotuksen huokaus. Vihdoinkin päästäisiin kotiin. Mutta odotas. Bussi on sen verran vaurioitunut, että se ei kestä meidän kaikkien painoa. Tässä vaiheessa UCLANin oppilaat hommasivat itselleen oman kyydin kotiin ja meidät chesteriläiset kuskattiin vaurioituneella bussilla takaisin laskuvarjokeskukselle. Ei ollut varmaa saadaanko bussi korjattua vielä sinä iltana vai pitääkö meidän jäädä keskukselle vielä yhdeksi yöksi. Luojan kiitos vakuutusyhtiö toimi supernopeasti ja korjaaja tuli välittömästi paikalle, repi lokasuojan pois, teki jotain pientä hienosäätöä ja antoi meille luvan jatkaa matkaa. Kello oli jo yli kymmenen, kun pääsimme liikenteeseen ja Chesterissä olimme puolen yön paikkeilla ja tein vielä aamukolmeen pakollisia kouluhommia. Onneksi ensimmäinen luonto maanantaina oli vasta puolilta päivin.
Että sellainen reissu. Yllättäen nuo vastoinkäymiset eivät edes pahemmin nostattaneet vitutuskäyrää. Jossain vaiheessa alkoi jo huvittaa, että miten yhteen viikonloppuun voikin mahtua näin paljon epäonnea. Juuri tällaisistä syistä blogin nimi on "Marjan Suuri Seikkailu".
Voi hurja! Harmi,ettette päässeet hyppäämään. :( Jos yksi asia menee pieleen, menee loputkin samalla rytinällä. Vaikuttaisi toimivan jotenkin lumipalloefektinä. :)
VastaaPoista