Ei mitään muistikuvaa kuka tuon hienon elämänohjeen ensimmäisen kerran esitti ja missä, mutta joka tapauksessa olen yrittänyt elää sen mukaan jo vuosia. Ja kerran kun Briteissä ollaan, niin totta kai pitää kokeilla kaikkea erittäin Brittiläistä. Myös urheilun saralla. Minähän olen perusluonteeltani varsinainen sohvaperunan ruumillistuma ja koulun liikuntatunnit tekivät kyllä tehtävänsä, enkä ole ikinä pitänyt joukkuelajeista. Soile kuitenkin suostutteli minut seurakseen ja kävimme mielenkiinnosta kokeilemassa syyskuun lopussa sellaista erikoista lajia, jota ei Suomessa edes juuri harrasteta. Field hockey eli maahockey on Suomessa pieni marginaalilaji ja vain isommissa kaupungeissa on muutama joukkue, mutta täällä tätä pelataan kohtuullisen paljonkin. Onhan kyseessä paikallinen laji.
Me siis mentiin tähän Field Hockey Societyn järjestämään ilmaiseen taster sessioniin (Kuinka kaunista Finglistä osaankaan kirjoittaa!) ilman hajuakaan, millaisesta lajista on kyse. Ja se oli melkoinen kokemus. Koko tilaisuus oli organisoitu niin huonosti, että ihan itkettää. Käytönnössä meille vaan iskettiin mailat käteen ja sanottiin, että pelatkaa. Voi kun se oiskin niin helppoa! Jo Alkulämmittely oli itsessään niin tehokas, että löysin koivistani lihaksia, joiden olemassaolosta en tiennytkään. Tuolloin oltiin oltu täällä noin 1,5 viikkoa ja eletty niin hektisesti, etten ainakaan minä ollut ehtinyt harrastaa mitään liikuntaa kävelyn lisäksi. Otti siis hieman koville noin äkkiseltään rykäistä kunnolla liikkeelle. Jalat menivät niin maitohapoille, etten viikkoon meinannut pystyä kulkemaan portaissa, kun tuntui niin pahalta.
Varsinainen peli oli kunnon mysteeri. Ei minkäänlaista ohjeistusta, vaikka joukossa oli muutama meidän kaltainen tapaus, jotka ei oltu koskaan kuultukaan lajista mitään. Jos ne jotain sanoivatkin, niin käyttivät lajikohtaista sanastoa, joten eihän siitä ymmärtänyt mitään. Joku joukkueeni jäsen kysyi minulta ennen pelin alkua, kuinka paljon olen pelannut lajia. Vastasin, etten koskaan. Tämä muljautti vaan silmiään ja totesi oikein kyrsiintyneenä "Brilliant!". Kiitos lämpimästä vastaanotosta. Minäkin rakastan sinua. Kentällä sitten hosuin sen kepukan kanssa kuin golffia pelaten, koska en muutakaan osannut. Se ei ollut kovin menestyksekäs tyyli... Lopulta vastapuolen joukkueesta eräs mukava tyttö tuli ja ystävällisesti näytti kädestä pitäen kuinka siitä mailasta tulisi pitää kiinni ja käyttää sitä. Ei se kyllä kovin paljoa auttanut, koska se ihmeellinen kyykkyasento ei todellakaan tuntunut luonnolliselta.
Kyseessä ei siis todellakaan ollut minun laji eikä kokeneiden pelaajien vastaanotto ollut mikään mieltä lämmittävä, mutta olen ihan tyytyväinen, että kävin kokeilemassa. Se oli sellainen Once in a lifetime -kokemus ja nyt voin ainakin kuolla tietäen, että maahockey ei sovi minulle.
Lokakuu alkoi samanlaisissa kokeilen kaikkea -tunnelmissa ja sen seurauksena löysin jopa itselleni sopivan urheilulajin. Mutta siitä joku toinen kerta. Muumipappakin sen totesi, että kaikkea ei saa kertoa kerralla ja yleisö pitää jättää jännityksen valtaan odottamaan jatkoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti