And.. It was AWESOME!

Viikko sitten sen huono-onnisen viikonlopun jälkeen otin yhteyttä Skydiving societyn puheenjohtajaan ja aloin selvittää, milloin olisi seuraava mahdollisuus mennä takaisin Lancashireen ja tehdä se hyppy. Kävi ilmi, että pari tyttö, jotka olivat samassa tilanteessa kuin minä, olivat lähdössä viikonloppuna takaisin sinne omalla autolla ja voisivat ottaa kyytiläisiä. Perjantai-iltana kasasin siis taas kamppeet kasaan ja eikun menoksi. Täyteen ahdetulla PIENELLÄ PUNAISELLA Fiat Puntolla huristelimme pimeydessä taas kohti pohjoista. Oli niin ihanan kotoisaa olla oikean henkilöauton kyydissä, kuunnella hyvää musiikkia radiosta ja rupatella mukavia. Juuri tällaisia asioita kaipaan Suomesta.

Perillä sitä osasi jotenkin rentoutua erilailla heti alusta alkaen, kun tiesi paikat ja ihmiset jo entuudestaan. Keskustelin henkeviä yhden 18-vuotiaan sympaattisen, nörtin brittipojan kanssa yhteen asti yöllä, kunnes lopulta meidät häädettiin nukkumaan. Ja kuinka hyvin taas nukuinkaan! Aivan käsittämätöntä kuinka muiden ihmisten läsnäolo parantaakin niin paljon unen laatua ja helpottaa nukahtamista. Pitänee etsiä joku spurgu täältä Chesteristä ja majoittaa se tuohon lattialle, että saan unikaverin. Harmi vaan, että tämä on niin vaurasta aluetta, että ei täällä oikein ole sellaisia kurjia. Damn. 

Lauantaiaamu alkoi lupaavasti. Meille annettiin kertaava koulutus ja laitettiin hyppypuvut päälle heti sen jälkeen, koska sää vaikutti lupaavalta. Ensimmäinen ryhmä pääsi heti toisessa koneellisessa ilmaan ja hyppäämään. Tuossa vaiheessa minua jännitti hyvällä tavalla aivan tajuttomasti. Olin niin valmis jo omaan vuorooni. I was bornED to do this. Hypin ympäriinsä kuin aineissa oleva aropupu ja hoin vain, että "I'm so excited". Jossain vaiheessa Matt sitten jatkoi siitä "And I just can't hide it" ja minä vuorostani seurasin esimerkkiä "And I know, I know, I know...". Kyse oli siis tästä klassikko kappaleesta. Se odottaminen oli niin tuskallista, mutta tuollainen pelleily ja laulaminen helpottivat oloa kummasti.

Tuskaa lisäsi vielä se, että pian tuon jälkeen taivas meni pilveen ja tuuli voimistui niin, että kaikki hypyt laitettiin tauolle. Se oli niin turhauttavaa. Taas sitä torkuttiin siellä yleisten tilojen sohvilla ja odoteltiin vaan tulevaa. Meitä informoitiin, että selkeä ja hyvä taivaan kaistale on kyllä tulossa, mutta sitä pitää vaan odotella jonkin aikaa. Meidän piti kuitenkin olla koko ajan valmiustilassa, koska oikean hetken koittaessa on toimittava ripeästi. Ei siinä uskaltanut edes syödä mitään, kun oli niin jännät paikat.

Voin vaikka vannoa, että koko ruoansulatussysteemini muljahti ylösalaisin, kun kuulin viimein oman nimeni kaittumista. Juoksulla laittamaan varjoa niskaan ja valmistautumaan. Tuossa vaiheessa suorastaan heikotti, kun jännitys oli niin valtaisa. Onneksi se meni nopeasti ohi ja tyyni olotila tuli kaiken jännityksen tilalle. Kaikki oli niin selvää ja tiesin tasan tarkkaan, mitä minun pitää tehdä.

Matt, Gareth, minä, Nena ja Gabbi

Tilanteeni oli ehkä kaikkein hermojaraastavin, koska olin ensimmäinen, joka hyppäsi koneesta. En voinut ottaa kenestäkään esimerkkiä, kun sitä oli vaan mentävä. Se oli niin uskomatonta. Tuulen voima oli niin valtaisa. Ja lentokone oli niin äänekäs. Kun ovi aukaistiin ja näin sen uskomattoman kauniin englantilaisen maaseudun, suuni loksahti auki. Se vaan oli niin hienoa. Vaikka korkeutta oli vaan kilometri, niin näin silti niin kauas. Näin meren. Atlantin. Laskuveden. Ja varmaankin Amerikan mantereen kaukana horisontissa. Ja kaikki ne pienet pellot joka puolella. Ah.

Nousussa istuin sellaisen pienen penkin päällä, josta minut pian ohjattiin ovea vastapäätä olevalle seinälle, josta lopulta hivuttauduin ovelle. Sydän pamppaili aivan hurjana. Nytkin, kun kirjoitan tätä ja muistelen sitä tunnetta, olen aivan rytmihäiriön partaalla. Istuin siinä reunalla jalat koneen ulkopuolella ja tuntui kuin tuuli veisi minut mennessään tai repisi minut palasiksi. Ja sitten ponnistin kädellä vauhtia ja hyppäsin. Se vapaa pudotus kesti vain sekunteja, mutta ne olivat ehdottomasti elämäni parhaat sekunnit. Se tunne vaan oli niin hieno. Viiden sekunnin päästä katsoin ylös ja tsekkasin varjon. Pakko kyllä myöntää, että siinä vaiheessa olin niin adrenaliinihöyryissä, että unohdin täysin sen litanian, joka piti varjoa tarkistaessa käydä läpi. Vilkaisin vain ylöspäin, totesin, että hyvältä näyttää, mutta narut ovat kierteillä. Rimpuilin kierteet auki ja olin valmis lentämään omin avuin.

Tein pari jarrutusta, käännöksen oikealle, käännöksen vasemmalle ja ihailin maisemia. En varmasti ole ikinä ollut niin onnellinen kuin tulloin yläilmoissa. Viikkoa aikaisemmin olimme kurssilla roikkuneet sellaisissa telineissä ja ottaneet tuntumaa valjaisiin, ja se oli hieman epämiellyttävää. Se oikeasti tuntui nivusissa ja oli raskasta, mutta ilmassa se oli todella miellyttävää. Tuuli kannatteli ison varjon avulla painoani helposti ja olo oli todella kevyt ja vapaa. Kaikki oli täydellistä. Mitä nyt olin täysin eksyksissä. Yritin tähyillä laskeutumisaluetta, mutta en vain saanut havainnoitua sitä. Katselin joka puolelle (paitsi suoraan alapuolelleni, idiootti), mutta missään ei näkynyt isoa keltaista rastia. Radiosta kuulin kuitenkin koko ajan ohjeita, mitä pitää tehdä, joten jätin huolehtimisen sikseen ja keskityin vain nauttimaan olostani. Minä lensin! LENSIN! Ihan itse. Ei sitä fiilistä voi vaan sanoin kuvailla, koska se vaan oli niin fucking awesome and amazing!

Todistusaineistoa!

Voin vaikka vannoa, että siellä yläilmoissa hypätessä aurinko vielä paistoi, mutta näköjään tuossa keskuksen päällä oli pilvistä.

Radio-ohjeistuksen avulla liihottelin taivaalla jonkin viisiminuuttisen onneni kukkuloilla. Tämä oli oikeasti paras asia, jonka olen eläissäni tehnyt. Vaikka olin täysin eksyksissä, minut ohjeistettiin oikein osaavasti oikealla pellolle laskeutumaan. Etukäteen ajattelin, että se oli ehkä haastavin osuus koko hypyssä, mutta ei. Noin kymmenen metriä ennen maata vaan jarrutin ja laskeuduin oikein somasti jaloilleni, vaikkakin siitä sitten humpsahdin vielä polvilleni, kun tasapaino petti. Oli niin voittaja-fiilis. Olin rakastunut. Halusin heti hypätä toisen hypyn putkeen. Elämällä tuntui olevan taas merkitys. Tämä video on otettu kyseisessä paikassa ja tuo viiksekäs heppu oli juuri se, joka minut koneesta lähetti alas. Saatte ehkä jonkinlaisen käsityksen perspektiivistäni. Minun vapaapudotukseni oli vain olematon ja tuo video on jostain neljän kilometrin korkeudesta verrattuna minun kilometriini, mutta idea ja maisemat ovat kuitenkin samat. Ja musiikki kuvaa aikalailla tuntemuksiani tuon hypyn aikana. Muistakaa valita HD-laatu, että saatte kaiken ilon irti!

Sain oikein hyvää palautetta omasta suorituksestani. Lentokoneesta poistuminen oli näin jälkikäteen ajatellen se haastavin osio. Minun oli pitänyt olla ryhdikkäämpi, katsoa alussa enemmän ylöpäin ja hypätessä olla enemmän kaariasennossa. Se on kuitenkin todella vaikeaa, koska tuuli oikeasti riepottelee niin voimakkaasti. Kaikki muutkin saivat prikulleen tuon saman palautteen ja nuo ovatkin tyypillisiä ensikertalaisten puutteita, joista pääsee harjoituksella eroon. Meidän ryhmä sentään suoriutui kokonaisuudessaan tehtävästä paljon paremmin kuin se aikasempi ryhmä. Minua kehuttiin erityisesti varjon hyvästä hallinnasta, siististä laskeutumisesta ja kuuliaisesta ohjeiden noudattamisesta. Hyvä minä!

Olen nyt siis aivan rakastunut tähän lajiin enkä voi mitenkään jättää tätä kertakokeiluun. Pakko jatkaa. Onneksi poppoomme muutkin jäsenet tuntevat samoin, joten ajattelimme käydä tuolla ainakin kerran ennen joulua ja keväällä useammin. Tarvitsen kuitenkin sponsorin. Tässä vaiheessa tuo on kuitenkin hintavaa, kun yksi hyppy maksaa yli 40 euroa. Sitten kun on jotain parikymmentä onnistunutta hyppyä saanut alleen, saa ilmeisestikin jonkin pätevyyden ja hinta tippuu reiluun kahteenkymmeneen puntaan per hyppy. Minulla on kallis maku, tiedän. Ratsastus alkaa tuntua tähän verrattuna jo halvalta harrastukselta.

Ja vaikka tähän hupiin on jo nyt uponnut yli kaksisataa puntaa, on tämä silti halvempaa täällä kuin Suomessa (Plus täällä on nätimmät maisemat). Halvimmiillaan pakkolaukaisukurssit taitavat Suomessa olla neljänsadan euron kieppeillä. Siltikin aion tehdä kaikkeni, että voisin Suomessa jatkaa siitä mihin täällä jäänkään, koska olen niin koukussa jo nyt. Ja mielenkiinnokseni voin todeta, että tuo kurssi hyppyinen ja kaikkineen oli siltikin halvempi kuin yksi ainokainen tandem-hyppy, jossa ei saa itse olla ohjaimissa ollenkaan. Olen siis erittäin tyytyväinen, että ryhdyin tähän juuri nyt täällä ja aloitin ihan perusteista. 

Päästiin sitten lähtemään takaisin Chesteriä kohti jo neljän aikaan iltapäivällä. Fiilis oli vieläkin aivan mahtava, aurinko paistoi, pienessä autossa oli tiivis tunnelma ja poppi soi. Pysähdyttiin puolessa välissä matkaa huoltoasemalla ja käytiin syömässä Burger Kingissä. Koko reissu kustansi peräti £8 puntaa bensoja per nenä ja toisen £8 siihen mättöateriaan. Ei siis paha. Kyllä hyvästä reissusta hyvien tyyppien kanssa voi maksaa parikymmentä euroa.

Kämpillä kävin pikasuihkussa, vaihdoin paremmat vaatteet päälle ja suuntasin pikapuolin Annan, Pian ja Marie-Annen yhdistetyille synttärikemuille. Oli oikein mainiot synttärit; paljon ruokaa, juomaa ja vieraita. Oli todella kivaa ihan vain seurustella ihmisten kanssa. Kakulle meinasi tosin käydä köpelösti. Tämä kauhuskenaario (kelaa videota noin seitsemän minuutin kohdalle) oli käydä toteen, kun joku ei katsonut, mihin on istumassa. Onneksi joku toinen pelasti tilanteen viime hetkellä. Minulla ei ole siitä kakusta nyt tähän hätään valitettavasti kuvaa, mutta se oli melkein tämän näköinen, paitsi vielä upeampi. Mother of all cakes.

Ruokaa jäi tuon illan jälkeen niin paljon jäljelle, että valikoidulla porukalla jatkoimme syömistä sunnuntaina. Because we just LOVE the cake. Heräsin yhden jälkeen iltapäivällä ja menin suoraan aamiaiselle vetämään suklaakakkuöverit. Rakastan elämääni. Varattiin ja maksettiin Soilen kanssa Sestrieren matkatkin ja lennot Milanosta Suomeen tuon päivän aikana sekä pidettiin Annan ja Soilen kanssa leffailtaa eli syötiin makkarasalaattia ja jauhettiin paskaa koko ilta. Iltapalalle mentiin vielä Mäkkäriin ja istuttiin siellä myöhään yöhön asti. Voin vaikka vannoa, että vyötärölle on ihan parin päivän aikana muodostunut oikein mukava pelastusrengas, mutta kyllä se siitä katoaa, kun arki alkaa taas rullata.

Life is good.       

Kiitos Gabbille kuvista!