Rugby

Mainitsin joku postaus takaperin aloittaneeni uuden urheiluharrastuksen. No, tämä kyseinen harrastus on rugby. Ajauduin sen pariin hieman vahingossa. Rymykaverini Soile ehdotti sen Field Hockey -kokeilun jälkeen, että mennään kokeilemaan seuraavaksi rugbya ja koska kokeilunhaluni on valtaisa, lähdin jälleen kerran seuraksi ilman sen suurempia odotuksia. Ja kuinkas siinä kävikään. Minulla oli ensimmäisen taster-sessionin aikana todella hauskaa. Ei minulla ollut silloin minkäänlaista havaintoa millainen laji rugby on (eikä oikeastaan ole vieläkään), mutta minulla oli todella hauskaa juostessa toisia ihmisiä päin ja kieriskellessä maassa.

Kaiken lisäksi ensimmäistä kertaa elämässäni kokeilin sellaista lajia, jossa en ole ihan käsi. Valmentaja oli todella kannustava, ja kovaan ääneen toitotti, että Soilessa ja minussa on Suomen naisrugbyn tulevaisuus. Treenien jälkeen se totesi, että meidän on ehdottomasti tultava uudestaan mukaan ja jatkettava lajia. Ja näinhän me tehtiin. Pakko myöntää, että tuo alun innostus on hieman tässä tasoittunut, kun olen tajunnut, kuinka äärettömän fyysisestä lajista onkaan kyse. Olen ottanut muutamissa harjoituksissa hieman osumaa ja kropassa on ollut oikein mojovia mustelmia, ja kerran joku tallasi niin voimalla oikean jalkapöydän päälle, että olin liikuntakyvytön muutaman päivän ajan. Viime viikolla taas minulla oli se flunssa, joka tällä viikolla muuttui mukavaksi yskäksi, joten olen jo toista viikkoa ollut poissa pelistä. Ei kiva.

Tuo on kuitenkin minulle varsin mielekäs liikuntamuoto ja pidän joukkueestamme. Meillä on harkat noin kolmena iltana viikossa ja on paljon mukavampaa harrastaa liikuntaa yhdessä kuin lähteä pimeään ja märkään yksin lenkille. Meitä on kuitenkin niin paljon, että tuskin pääsen/joudun ikinä varsinaiseen peliin pelaamaan, mutta oikein mielelläni olen mukana harjoituksissa ja hurraamassa kentän laidalla omalle joukkueelle. Katsokaa vaikka tämä video, niin ymmärrätte ehkä millaisesta kontaktilajista on kyse. Minua pelottaisi olla tuolla rymyämässä. Ja noissa rugbykengissä on ihan tappopiikit pohjissa. Hevosten talvihokit eivät ole mitään verrattuna niihin.

Keskiviikkoisin täällä on aina viralliset opiskelijabileet, joihin jokainen society lähtee porukalla mukaan ja tätä yhteistä illanviettoa kutsutaan nimellä "Social". Yleensä niissä on joku teema, jonka mukaan pukeudutaan. Ensimmäisellä kerralla, kun oltiin rugbyporukalla liikenteessä, olimme Itse Ilkimys -elokuvan Minioneita. Sitten taisi olla nörttiteema, jonka skippasin. Sitten oli Mass Colour Social ja meidän väri oli pinkki! Olin ihan onnesta soikeana, kun sain lähteä viihteelle arkivaatteissa äärettömän pinkkinä. Viime viikolla oli jotain, mutta silloin podin kuumetta sängynpohjalla ja nytkin minun pitäisi viilettää kaupungilla eläimeksi pukeutuneena, mutta on niin limainen olo ja yskittää kovin, että en viitsinyt lähteä muihin tartuttamaan tätä tautia.

Käytännössä nuo illanvietot ovat varsinaiset ultimateryyppäjäiset. Alkuillasta aloitetaan ylioppilaskunnan baarista, siitä jatketaa parin pubin kautta keskustaan, kierretään pari pienempää yökerhoa ja puolilta öin Rosies-nimiselle klubille, joka on Cruisen ohella toinen kaupungin isoimmista bilepaikoista. Yllättäen minulla on ollut joka reissulla todella mukavaa. Nuo joukkueen tytöt ovat todella ihania ja huolehtivaisia ja pitävät huolen, että kaikki ovat menossa mukana ja pääsevät turvallisesti kotiin. Ensimmäisellä kerralla varsinkin sain itseni niin hyvään humalaan, että aamuyöstä rymysin kotiin, nukuin pari tuntia ja heräsin yhtä humalassa kuin nukahtaessakin ja suuntasin luennolle. En olekaan ikinä aikaisemmin tehnyt mitään tuollaista. Kurssin nimi oli 1800-luvun kirjallisuus ja kulttuuri. Todella mielenkiintoisen oloinen kurssi, mutta jätin sen tuohon yhteen kertaan. Saatte ihan itse päätellä miksi.

Jo ennestään tiesin, että naisten rugby on todella butch-laji ja arvelin, että se saattaa viehättää ei-niin-kovin-paljon-miehistä-kiinnostuneita naisia. Gaydaarini on pettämätön homomiesten suhteen, mutta se on aina ollut hieman heikko ilmoittamaan lesboista. Ensinäkemältä pystyin kyllä silti tunnistamaan muutaman pelaajan lesboksi. Joidenkin kohdalla se vaan on niin ilmiselvää. Parin viikon päästä mietin varovaista arvioita ja tulin siihen lopputulokseen, että ehkä noin neljäsosa kaikista pelaajista on varmaan naisiin päin kallellaan. Todellinen lukema taitaa kuitenkin olla lähemmäs puolet. Lepakoita joka puolella. Jos on märistä päiväunista puutetta, niin voitte ruveta kuvittelemaan minut 15-20 lesbon kanssa kieriskelemässä nurmikentällä tihkusateessa. Todella kuumaa kamaa.  

Olen suorastaan hämilläni tästä tiedosta, koska joukkuehenki on kuitenkin todella hyvä. Aluksi luulin, että on olemassa jokin kirjoittamaton "Oman joukkuen jäseniin ei kosketa"-sääntö, mutta sattumoisin tiedän nyt ettei sellaista ole, vaan joukkueen sisällä on kyllä sutinaa. Mutta jostain syystä se ei heijastu joukkueeseen riitoina ja negatiivisena kyyräilynä. Olen suorastaan vaikuttunut, koska olen ymmärtänyt, että naiset ovat kovin herkkiä sekoittamaan tunteita tilainteisiin, joihin ne eivät kuulu. Saahan nähdä tekeekö seura kaltaisekseen ja kuinka kokeilunhaluiseksi vielä ryhdyn tässä vuoden aikana.

Muutenkin, kun nyt tähän homoaiheeseen nyt pääsin niin samantien jatkan siitä, kun ei ole parempaakaan tekemistä. Minusta nimittäin tuntuu, että tämä kaupunki on oikeasti täynnä nimenomaan lesboja, ei pelkästään tuossa rugbyjoukkueessa vaan joka puolella, mutta homomiehet ovat sitten poissa katukuvasta. Yksi ranskalainen vaihtaripoika on homo ja sillä on ollut joku "kaveri", mutta siinä kaikki. Lesboja taas tuntuu olevan siellä täällä. Enemmän kuin Hingunniemen lesbokommuunissa, jossa sisäoppilaitosympäristö sai nuoret sielut kokeilunhaluisiksi. Täällä ne ovat ihan luonnostaan naisiin päin kallellaan. Yhteen tutustuin ihan sattumalta ja meistä tuli kaverit. Facebookin perusteella taas sillä on paljon lepakkoystäviä, joista ainakin yhteen kävelin kadulla vastaan ja se hymyili minulle. Se kyllä saattoi johtua ihan vaan siitä, että olen niin massasta poikkeava. Täällä kun kaikki maanläheiset, tummat, minun sanoin "kuoleman värit" ovat muotia...

And then there's me

Niin ja käytiinhän me tuossa lokakuun alussa Chester Pridessäkin noiden rugbytyttöjen kanssa. Oli muutes ihan huipputunnelma verrattuna johonkin Helsinki Prideen, vaikka väkeä olikin puolet vähemmän.

Ehkä olisi pitänytkin nimetä tämä postaus jotenkin "My gay life and I", kun tämä nyt lähti vähän hakoteille. Kaikki ehkä kuitenkin ymmärsivät, että pelaan nykyisin rugbya ja ympärilläni on paljon lesboja. Lyhyesti ja ytimekkäästi

Voi kun minulla olisi niin paljon kirjoitettavaa ja kerrottavaa, mutta vain rajallinen määrä resursseja. Tajusin, etten ole edes meidän Walesin matkasta raportoinut mitään ja seuraava reissu Yorkshireen alkaa jo sunnuntaina. Voi nakki. Pitää yrittää vielä tämän viikon aikana kertoa edellistä seikkailuista ennen kuin uudet alkavat. 

And.. It was AWESOME!

Viikko sitten sen huono-onnisen viikonlopun jälkeen otin yhteyttä Skydiving societyn puheenjohtajaan ja aloin selvittää, milloin olisi seuraava mahdollisuus mennä takaisin Lancashireen ja tehdä se hyppy. Kävi ilmi, että pari tyttö, jotka olivat samassa tilanteessa kuin minä, olivat lähdössä viikonloppuna takaisin sinne omalla autolla ja voisivat ottaa kyytiläisiä. Perjantai-iltana kasasin siis taas kamppeet kasaan ja eikun menoksi. Täyteen ahdetulla PIENELLÄ PUNAISELLA Fiat Puntolla huristelimme pimeydessä taas kohti pohjoista. Oli niin ihanan kotoisaa olla oikean henkilöauton kyydissä, kuunnella hyvää musiikkia radiosta ja rupatella mukavia. Juuri tällaisia asioita kaipaan Suomesta.

Perillä sitä osasi jotenkin rentoutua erilailla heti alusta alkaen, kun tiesi paikat ja ihmiset jo entuudestaan. Keskustelin henkeviä yhden 18-vuotiaan sympaattisen, nörtin brittipojan kanssa yhteen asti yöllä, kunnes lopulta meidät häädettiin nukkumaan. Ja kuinka hyvin taas nukuinkaan! Aivan käsittämätöntä kuinka muiden ihmisten läsnäolo parantaakin niin paljon unen laatua ja helpottaa nukahtamista. Pitänee etsiä joku spurgu täältä Chesteristä ja majoittaa se tuohon lattialle, että saan unikaverin. Harmi vaan, että tämä on niin vaurasta aluetta, että ei täällä oikein ole sellaisia kurjia. Damn. 

Lauantaiaamu alkoi lupaavasti. Meille annettiin kertaava koulutus ja laitettiin hyppypuvut päälle heti sen jälkeen, koska sää vaikutti lupaavalta. Ensimmäinen ryhmä pääsi heti toisessa koneellisessa ilmaan ja hyppäämään. Tuossa vaiheessa minua jännitti hyvällä tavalla aivan tajuttomasti. Olin niin valmis jo omaan vuorooni. I was bornED to do this. Hypin ympäriinsä kuin aineissa oleva aropupu ja hoin vain, että "I'm so excited". Jossain vaiheessa Matt sitten jatkoi siitä "And I just can't hide it" ja minä vuorostani seurasin esimerkkiä "And I know, I know, I know...". Kyse oli siis tästä klassikko kappaleesta. Se odottaminen oli niin tuskallista, mutta tuollainen pelleily ja laulaminen helpottivat oloa kummasti.

Tuskaa lisäsi vielä se, että pian tuon jälkeen taivas meni pilveen ja tuuli voimistui niin, että kaikki hypyt laitettiin tauolle. Se oli niin turhauttavaa. Taas sitä torkuttiin siellä yleisten tilojen sohvilla ja odoteltiin vaan tulevaa. Meitä informoitiin, että selkeä ja hyvä taivaan kaistale on kyllä tulossa, mutta sitä pitää vaan odotella jonkin aikaa. Meidän piti kuitenkin olla koko ajan valmiustilassa, koska oikean hetken koittaessa on toimittava ripeästi. Ei siinä uskaltanut edes syödä mitään, kun oli niin jännät paikat.

Voin vaikka vannoa, että koko ruoansulatussysteemini muljahti ylösalaisin, kun kuulin viimein oman nimeni kaittumista. Juoksulla laittamaan varjoa niskaan ja valmistautumaan. Tuossa vaiheessa suorastaan heikotti, kun jännitys oli niin valtaisa. Onneksi se meni nopeasti ohi ja tyyni olotila tuli kaiken jännityksen tilalle. Kaikki oli niin selvää ja tiesin tasan tarkkaan, mitä minun pitää tehdä.

Matt, Gareth, minä, Nena ja Gabbi

Tilanteeni oli ehkä kaikkein hermojaraastavin, koska olin ensimmäinen, joka hyppäsi koneesta. En voinut ottaa kenestäkään esimerkkiä, kun sitä oli vaan mentävä. Se oli niin uskomatonta. Tuulen voima oli niin valtaisa. Ja lentokone oli niin äänekäs. Kun ovi aukaistiin ja näin sen uskomattoman kauniin englantilaisen maaseudun, suuni loksahti auki. Se vaan oli niin hienoa. Vaikka korkeutta oli vaan kilometri, niin näin silti niin kauas. Näin meren. Atlantin. Laskuveden. Ja varmaankin Amerikan mantereen kaukana horisontissa. Ja kaikki ne pienet pellot joka puolella. Ah.

Nousussa istuin sellaisen pienen penkin päällä, josta minut pian ohjattiin ovea vastapäätä olevalle seinälle, josta lopulta hivuttauduin ovelle. Sydän pamppaili aivan hurjana. Nytkin, kun kirjoitan tätä ja muistelen sitä tunnetta, olen aivan rytmihäiriön partaalla. Istuin siinä reunalla jalat koneen ulkopuolella ja tuntui kuin tuuli veisi minut mennessään tai repisi minut palasiksi. Ja sitten ponnistin kädellä vauhtia ja hyppäsin. Se vapaa pudotus kesti vain sekunteja, mutta ne olivat ehdottomasti elämäni parhaat sekunnit. Se tunne vaan oli niin hieno. Viiden sekunnin päästä katsoin ylös ja tsekkasin varjon. Pakko kyllä myöntää, että siinä vaiheessa olin niin adrenaliinihöyryissä, että unohdin täysin sen litanian, joka piti varjoa tarkistaessa käydä läpi. Vilkaisin vain ylöspäin, totesin, että hyvältä näyttää, mutta narut ovat kierteillä. Rimpuilin kierteet auki ja olin valmis lentämään omin avuin.

Tein pari jarrutusta, käännöksen oikealle, käännöksen vasemmalle ja ihailin maisemia. En varmasti ole ikinä ollut niin onnellinen kuin tulloin yläilmoissa. Viikkoa aikaisemmin olimme kurssilla roikkuneet sellaisissa telineissä ja ottaneet tuntumaa valjaisiin, ja se oli hieman epämiellyttävää. Se oikeasti tuntui nivusissa ja oli raskasta, mutta ilmassa se oli todella miellyttävää. Tuuli kannatteli ison varjon avulla painoani helposti ja olo oli todella kevyt ja vapaa. Kaikki oli täydellistä. Mitä nyt olin täysin eksyksissä. Yritin tähyillä laskeutumisaluetta, mutta en vain saanut havainnoitua sitä. Katselin joka puolelle (paitsi suoraan alapuolelleni, idiootti), mutta missään ei näkynyt isoa keltaista rastia. Radiosta kuulin kuitenkin koko ajan ohjeita, mitä pitää tehdä, joten jätin huolehtimisen sikseen ja keskityin vain nauttimaan olostani. Minä lensin! LENSIN! Ihan itse. Ei sitä fiilistä voi vaan sanoin kuvailla, koska se vaan oli niin fucking awesome and amazing!

Todistusaineistoa!

Voin vaikka vannoa, että siellä yläilmoissa hypätessä aurinko vielä paistoi, mutta näköjään tuossa keskuksen päällä oli pilvistä.

Radio-ohjeistuksen avulla liihottelin taivaalla jonkin viisiminuuttisen onneni kukkuloilla. Tämä oli oikeasti paras asia, jonka olen eläissäni tehnyt. Vaikka olin täysin eksyksissä, minut ohjeistettiin oikein osaavasti oikealla pellolle laskeutumaan. Etukäteen ajattelin, että se oli ehkä haastavin osuus koko hypyssä, mutta ei. Noin kymmenen metriä ennen maata vaan jarrutin ja laskeuduin oikein somasti jaloilleni, vaikkakin siitä sitten humpsahdin vielä polvilleni, kun tasapaino petti. Oli niin voittaja-fiilis. Olin rakastunut. Halusin heti hypätä toisen hypyn putkeen. Elämällä tuntui olevan taas merkitys. Tämä video on otettu kyseisessä paikassa ja tuo viiksekäs heppu oli juuri se, joka minut koneesta lähetti alas. Saatte ehkä jonkinlaisen käsityksen perspektiivistäni. Minun vapaapudotukseni oli vain olematon ja tuo video on jostain neljän kilometrin korkeudesta verrattuna minun kilometriini, mutta idea ja maisemat ovat kuitenkin samat. Ja musiikki kuvaa aikalailla tuntemuksiani tuon hypyn aikana. Muistakaa valita HD-laatu, että saatte kaiken ilon irti!

Sain oikein hyvää palautetta omasta suorituksestani. Lentokoneesta poistuminen oli näin jälkikäteen ajatellen se haastavin osio. Minun oli pitänyt olla ryhdikkäämpi, katsoa alussa enemmän ylöpäin ja hypätessä olla enemmän kaariasennossa. Se on kuitenkin todella vaikeaa, koska tuuli oikeasti riepottelee niin voimakkaasti. Kaikki muutkin saivat prikulleen tuon saman palautteen ja nuo ovatkin tyypillisiä ensikertalaisten puutteita, joista pääsee harjoituksella eroon. Meidän ryhmä sentään suoriutui kokonaisuudessaan tehtävästä paljon paremmin kuin se aikasempi ryhmä. Minua kehuttiin erityisesti varjon hyvästä hallinnasta, siististä laskeutumisesta ja kuuliaisesta ohjeiden noudattamisesta. Hyvä minä!

Olen nyt siis aivan rakastunut tähän lajiin enkä voi mitenkään jättää tätä kertakokeiluun. Pakko jatkaa. Onneksi poppoomme muutkin jäsenet tuntevat samoin, joten ajattelimme käydä tuolla ainakin kerran ennen joulua ja keväällä useammin. Tarvitsen kuitenkin sponsorin. Tässä vaiheessa tuo on kuitenkin hintavaa, kun yksi hyppy maksaa yli 40 euroa. Sitten kun on jotain parikymmentä onnistunutta hyppyä saanut alleen, saa ilmeisestikin jonkin pätevyyden ja hinta tippuu reiluun kahteenkymmeneen puntaan per hyppy. Minulla on kallis maku, tiedän. Ratsastus alkaa tuntua tähän verrattuna jo halvalta harrastukselta.

Ja vaikka tähän hupiin on jo nyt uponnut yli kaksisataa puntaa, on tämä silti halvempaa täällä kuin Suomessa (Plus täällä on nätimmät maisemat). Halvimmiillaan pakkolaukaisukurssit taitavat Suomessa olla neljänsadan euron kieppeillä. Siltikin aion tehdä kaikkeni, että voisin Suomessa jatkaa siitä mihin täällä jäänkään, koska olen niin koukussa jo nyt. Ja mielenkiinnokseni voin todeta, että tuo kurssi hyppyinen ja kaikkineen oli siltikin halvempi kuin yksi ainokainen tandem-hyppy, jossa ei saa itse olla ohjaimissa ollenkaan. Olen siis erittäin tyytyväinen, että ryhdyin tähän juuri nyt täällä ja aloitin ihan perusteista. 

Päästiin sitten lähtemään takaisin Chesteriä kohti jo neljän aikaan iltapäivällä. Fiilis oli vieläkin aivan mahtava, aurinko paistoi, pienessä autossa oli tiivis tunnelma ja poppi soi. Pysähdyttiin puolessa välissä matkaa huoltoasemalla ja käytiin syömässä Burger Kingissä. Koko reissu kustansi peräti £8 puntaa bensoja per nenä ja toisen £8 siihen mättöateriaan. Ei siis paha. Kyllä hyvästä reissusta hyvien tyyppien kanssa voi maksaa parikymmentä euroa.

Kämpillä kävin pikasuihkussa, vaihdoin paremmat vaatteet päälle ja suuntasin pikapuolin Annan, Pian ja Marie-Annen yhdistetyille synttärikemuille. Oli oikein mainiot synttärit; paljon ruokaa, juomaa ja vieraita. Oli todella kivaa ihan vain seurustella ihmisten kanssa. Kakulle meinasi tosin käydä köpelösti. Tämä kauhuskenaario (kelaa videota noin seitsemän minuutin kohdalle) oli käydä toteen, kun joku ei katsonut, mihin on istumassa. Onneksi joku toinen pelasti tilanteen viime hetkellä. Minulla ei ole siitä kakusta nyt tähän hätään valitettavasti kuvaa, mutta se oli melkein tämän näköinen, paitsi vielä upeampi. Mother of all cakes.

Ruokaa jäi tuon illan jälkeen niin paljon jäljelle, että valikoidulla porukalla jatkoimme syömistä sunnuntaina. Because we just LOVE the cake. Heräsin yhden jälkeen iltapäivällä ja menin suoraan aamiaiselle vetämään suklaakakkuöverit. Rakastan elämääni. Varattiin ja maksettiin Soilen kanssa Sestrieren matkatkin ja lennot Milanosta Suomeen tuon päivän aikana sekä pidettiin Annan ja Soilen kanssa leffailtaa eli syötiin makkarasalaattia ja jauhettiin paskaa koko ilta. Iltapalalle mentiin vielä Mäkkäriin ja istuttiin siellä myöhään yöhön asti. Voin vaikka vannoa, että vyötärölle on ihan parin päivän aikana muodostunut oikein mukava pelastusrengas, mutta kyllä se siitä katoaa, kun arki alkaa taas rullata.

Life is good.       

Kiitos Gabbille kuvista!

Murphyn laki

Wikipedian mukaan Herra Murphy sanoi näin: "Jos jonkin asian voi tehdä monella tavalla ja näistä tavoista yksi johtaa onnettomuuteen, ennen pitkää joku tekee asian sillä tavalla". Kansankielessä tämä kuitenkin on muuttunut tunnetumpaan muotoon: "Jos jokin voi mennä pieleen, se menee pieleen". Ja viime viikonloppu siellä Skydiving-kurssilla noudatti juuri tuota jälkimmäistä kaavaa. 

Perjantai-iltana kuusi urheaa Chesterin yliopiston opiskelijaa lähti minibussilla kohti pohjoista. Seikkailu alkoi jo hyvin lupaavasti, kun bussikuski ei suostunut pahan ruuhkan takia lähtemään mihinkään, joten odoteltiin siinä sitten 45 minuuttia, että pahin ruuhkahuippu olisi ohi. Matkan päämääränä oli pieni Cockerhamin kylä Lancastershiressä, mutta pääsimme sinne vasta vajaan kolmen tunnin päästä, koska matkan varrelta poimimme opiskelijoita kyytiin Prestonin kaupungista UCLANista eli University of Cental Lancashirestä sekä Cumbrian yliopistosta, plus bussikuski eksyi jossain vaiheessa matkaa. Ja ruuhkakin oli vielä melkoinen, kun välillä viisikaistaisella motarilla autot etenivät ryömimisvauhtia. Kello oli vaille kymmenen, kun viimein saavuimme Black Knights Parachute Centre -nimiseen paikkaan.  

Keli oli aivan kamala. Satoi rankasti ja tuuli kuin maailmanlopussa. Heti kun tutustuimme ympäristöön, totesin, että en tule selviämään tästä viikonlopusta terveenä. Ja kappas vaan tässä kivasti nyt flunssassa ja kuumeessa kaakaomuki vierelläni kirjoitan tätä. Paikka oli kunnon parakkihelvetti. Sanoisin, että vain pykälän edistyneempi keskitysleiriolosuhteista. Ei minkäänlaista eristystä missään: ei yleisissä tiloissa, ruokalassa, vessa- ja suihkutiloissa, ei majoitustiloissa. Sisäikkunat olivat märkiä kondensaatiovedestä. Tiivistettynä siis joka puolella oli kylmää ja kosteaa. Ei sovi ollenkaan minun suomalaisille geeneilleni tuollainen. Ulkona saa olla minkälainen keli tahansa, koska siitä selviää pukeutumalla kunnolla, mutta sisällä kuuluu olla mukavan lämmin ja kuiva.

Onneksi meitä oli varoitettu etukäteen, että siellä voi olla hieman viileä. Kävin siis ostamassa kunnon makuupussin ennen tuonne lähtemistä. Ilman sitä olisin varmasti kuollut. Yöllä oli siis ihanan lämmin ja mukava, kun vielä laittoi pipon päähän ja tumput käteen, mutta päivällä tuo kylmyys oli itse asiassa pahempi. Syytän siitä kumppareitani. Kun joka puolella on märkää ja mutaista, niin kumpparit ovat parhaat kengät, right? Mutta. Kun pidät niitä kumppareita 15h putkeen jalassa, ne alkavat jotenkin kostua sisältä ja tällaisissa olosuhteissa ne eivät kuiva sitten millään. Onneksi oli edes useammat vaihtosukat matkassa. 

Nukuin pari yötä siis kurjassa parakissa ja jaoin huoneeni viiden jätkän kanssa. Jostain syystä sukupuolijakauma oli hyvin epätasainen koko kurssilla ja 12:sta osallistujasta meitä oli kolme naislajin edustajaa, joista toinen majoittui kotonaan ja toinen poikaystävänsä kanssa toisessa parakkihuoneessa. Minusta tuossa oli jo orgioiden ainekset kasassa, mutta kiltisti nukuttiin kaikki omissa makuupusseissamme onnellisesti. Ja voi luoja, että nukuinkin hyvin. Minulle nukkuminen vaan on niin paljon helpompaa, kun ympärillä on muita ihmisiä. Inhottavaa nukkua yksin ja nukahtaminen on niin vaikeaa.

Lauantaina oli sitten kurssin teoriaosuus. Hieman googlailin tuossa ja sain selville, että suomeksi kyseessä olisi  pakkolaukaisukurssi. Hyppy tehdään kilometrin korkeudessa, niin että varjo on liinalla kiinni koneessa ja aukeaa automaattisesti muutamassa sekunnissa. Varsin turvallinen tapa siis aloittelijalle. Päivä oli varsin pitkä, noin kymmenen tuntia, mutta toki siihen kuului taukoja ja välillä piti odotella pitkiäkin aikoja, kun opettaja kävi tekemässä tandem-hyppyjä maksaville asiakkaille. Kurssilla opeteltiin hyvin perusteellisesti kaikki perusasiat: Kuinka poistutaan lentokoneesta, mitä tehdään jos varjo ei toimikaan, kuinka ohjataan ja laskeudutaan, millaisessa asennossa pitää olla missäkin tilanteessa jne. Opin paljon uutta sanastoa, mutta ymmärsin kyllä kaiken, koska kontekstin perusteella pystyi hyvin päättelemään mistä on kyse. Paljon ihan kokeilemalla ja tekemällä opittiin ja varsinaista luokassa istumista oli hyvin vähän. Oppi meni niin tehokkaasti päähän, että nyt pystyisin vaikka kesken syvän unen luettelemaan, mitä pitää tehdä, jos varjossa on jotain häikkää. Ja tietenkin läpäisin kirjallisen testin varsin kunniakkaasti: Kaikkiin kysymyksiin oikea vastaus. Olen vain niin hyvä. Vaikka alkuun olinkin hieman huolissani, kun yhdessä infosähköpostissa varoiteltiin, että oppilaat, joiden äidinkieli ei ole englanti, usein feilaavat kokeeen eivätkä voi täten hypätä. Kuinka kannustavaa. Päivän päätteksi meillä olisi pitänyt olla jo mahdollisuus hypätä, mutta sää teki tepposet. Vuosisadan ukkosmyrsky iski päälle juuri meidän kurssin päätteeksi, joten jäimme sitten odottelemaan seuraavaa päivää. 

Jos jotain positiivista tuosta paikasta voin sanoa, niin ainakin siellä oli hyvät ruoat. Lounaaksi oli oikein herkullista lasagnea ja päivälläseksi hyvin peribrittiläistä herkkua, joka oli minulle aivan uusi tuttavuus, Yorkshire pudding. Se näytti suurinpiirtein tältä:

Se oli vähän kuin paksua lihakeittoa tuollaisessa leivonnaisessa muussin kanssa. Ne brittipojat naureskelivat, että tää taitaa olla hyvin erilaista verrattuna suomalaisiin ruokiin, mutta ei se kyllä ollut. Päin vastoin. Tuli oikein kotoisa olo. 

Illalla kävin suihkussa ja se oli kyllä pienoinen virhe. Vaikka suihkusta tuli lämmintä vettä ja oli oikein ihanaa lämmitellä hetki, niin sen jälkeen olin aivan hypotermian partaalla. Kyhjötin varmaan pari tuntia ihanan lämpimän makuupussini sisällä, ja viimein sainkin tasattua ruumiinlämpöni ja pystyin liittymään muiden seuraan yleisissä tiloisssa. Niillä oli melkoiset ryyppäjäiset siellä menossa ja ne pelasivat varmaan kaikki tietämänsä juomapelit läpi. Minä kieltäydyin kiltisti alkomahoolista, koska torstain krapulakärvistelyt olivat vielä hieman liian tuoreessa muistissa. Eikä kyllä hirveästi houkutellut ajatus yhdistää lentokoneesta hyppäämistä alkoholiin.  Ei kiitos. Liian vaarallista. Muille se ei kyllä tuntunut olevan ongelma.

Sunnuntain oli tarkoitus olla sitten se suuri päivä. Heräsimme ennen auringonnousua ja kertasimme edellispäivän opit ja olimme valmiita hyppäämään. Lentokone kutsuttiin paikalle ja kaikki vaikutti lupaavalta. Sade oli lakannut ja aurinko paistoi. Mutta...

Osa 1: Murphy iskee nyrkillä päin naamaa: English weather - Predictably unpredictable

Olette ehkä joskus kuulleet, että sää täällä Brittein saarilla on kovin arvaamaton ja vaihteleva. Tässä käytännön esimerkki: Aamusta tosiaan tuo sää vaikutti lupaavalta. Siinä vaiheessa, kun tuo lentokone saapui Blackpoolista oli alkanut tuulla taas. Ja vieläpä aika helvetin kovasti. Nuo ammattilaiset, jotka tekivät asiakkaiden kanssa tandemeja, ja muutama oikein kokenut harrastaja päättivät kuitenkin kokeilla hyppäämistä. Se oli aika hurjaa katsottavaa. Tuuli oli niin kova, että moni oli oikeasti vaikeuksissa. Yksi onneton laskeutui jonnekkin kauas pellolle ja yksi nainen ajautui tuulen mukana Cockerhamin kylän keskustaan mailien päähän keskuksesta. Ainoastaan ammattilaiset hoitivat homman kunnialla. Sää ei siis todellakaan ollut sopiva meidän hyppäämiselle.

Jäätiin siis odottelemaan sään muuttumista. Ei mennyt kauan, kun alkoi sataa. Ja se sade vain jatkui ja jatkui. Me vaan maattiin yleisten tilojen sohvilla koko päivä ja katsottiin telkkaria ja odoteltiin. Otin varmaan kolmet torkut siinä päivän aikana. Sitten viimein sade taukosi ja aurinko alkoi pilkistää pilvien välistä. Seuraava satsi jälleen kerran kokeneita harrastajia ja ammattilaisia suuntaa taivaalle. Ja mitä sitten tapahtuu. Tuuli katoaa tyystin maankamaralta, mutta voimistuu merkittävästi yläilmoissa. Erittäin vaikeat hyppyolosuhteet siis, joten ensikertalaiset eivät voi hypätä. Kello on tässä vaiheessa jo niin paljon, että lentokone lähetetään takaisin Blackpooliin ja keskus menee kiinni. Me ei siis päästy hyppäämään ollekaan. Nyt meidän on mentävä sinne takaisin joku viikonloppu omakustanteisesti ja yritettävä uudestaan. Vitut. 

Osa 2: Murphy iskee nyrkkeilyhanskalla päin näköä: Minibussi on ylibuukattu

Tuossa vaiheessa meidän olisi pitänyt päästä lähtemään kotiinpäin, mutta sepä ei ollutkaan niin yksinkertaista, koska UCLANin Mountaineering Society oli varannut itselleen minibussiin, joka oli jo varattu meille. Me oltiin siis jumissa keskellä ei mitään eikä päästy sieltä pois. Great. Juuri tätä tässä kaivattiinkin. Chesterissä minulla oli iso kasa kouluhommia odottamassa, joten tällainen viivästys oli todella tervetullut.

Ystävällisesti keskuksen tyypit heittivät meidät Cockerhamin keskustaan pubiin, että saataisiin olla jossain lämpimässä ja syödä. Oikein herkullisen pubiburgerin vetelin siellä suihini. Ah, siinä oli kaksi oikein lihaisaa pihviä ja paljon pekonia. Taivas. Joku pari tuntia ehditään siinä odotella, että milloinkahan se minibussi tulisi viimein meitäkin noutamaan, kun saadaan lisää huonoja uutisia...

Osa 3: Murphy iskee paistinpannulla takaraivoon: Minibussi on joutunut kolariin

Taisin edellisessä postauksessa kertoa, että matka autolla tuonne hyppypaikalle on vaarallisempi kuin itse se varsinainen hyppy. Pitikin mennä manaamaan! Tässä vaiheessa meinasi jo epätoivo iskeä. Saatiin vain epämääräinen viesti, että teidän teidän minibussi on joutunut kolariin, kuski on kunnossa, mutta auton kunto on epäselvä ja poliisit ovat tulossa arvioimaan tilannetta. Kiva. Odoteltiin sitten siinä hieman lisää tiedottomuuden vallassa. Jee jee. 

Viimein yhdeksän maissa, viiden tunnin odottelun jälkeen, kuski saapuu Cockerhamiin keskeltä hieman rutistuneen, mutta ajokuntoisen minibussin kanssa. Helpotuksen huokaus. Vihdoinkin päästäisiin kotiin. Mutta odotas. Bussi on sen verran vaurioitunut, että se ei kestä meidän kaikkien painoa. Tässä vaiheessa UCLANin oppilaat hommasivat itselleen oman kyydin kotiin ja meidät chesteriläiset kuskattiin vaurioituneella bussilla takaisin laskuvarjokeskukselle. Ei ollut varmaa saadaanko bussi korjattua vielä sinä iltana vai pitääkö meidän jäädä keskukselle vielä yhdeksi yöksi. Luojan kiitos vakuutusyhtiö toimi supernopeasti ja korjaaja tuli välittömästi paikalle, repi lokasuojan pois, teki jotain pientä hienosäätöä ja antoi meille luvan jatkaa matkaa. Kello oli jo yli kymmenen, kun pääsimme liikenteeseen ja Chesterissä olimme puolen yön paikkeilla ja tein vielä aamukolmeen pakollisia kouluhommia. Onneksi ensimmäinen luonto maanantaina oli vasta puolilta päivin. 

Että sellainen reissu. Yllättäen nuo vastoinkäymiset eivät edes pahemmin nostattaneet vitutuskäyrää. Jossain vaiheessa alkoi jo huvittaa, että miten yhteen viikonloppuun voikin mahtua näin paljon epäonnea. Juuri tällaisistä syistä blogin nimi on "Marjan Suuri Seikkailu".

"Ei se oo rahasta kiinni"

Noin isi minulle kesällä sanoi, kun tuskailin tänne lähdön kanssa, kun tajusin kuinka paljon joudun maksamaan pelkästään vuokria heinäkuunhun mennessä. Ei olisi kannattanut. Olen aina ollut hyvin lahjakas tuhlaamaan rahaa ja melkeimpä kaikkiin ruokakauppaa isompiin ostoreissuhin uppoaa kevyesti kolmenumeroisia summia. Tämä yhdistettynä siihen faktaan, että täällä jotenkin elää enemmän hetkessä, kun tietää, että Suomessa pitäisi olla takaisin taas heinäkuun alussa ja aika täällä on rajallinen. Sitä tarttuu paljon helpommin tilaisuuksiin ja on avoin kaikelle uudelle.

Tutkimuksetkin ovat osoittaneet, että kokemukset ja elämykset lisäävät onnellisuutta huomattavasti enemmän kuin materia, joten olen laittanut kovalla työllä ansaitsemani kesätyörahat kiertämään hyvän tarkoituksen puolesta. Kerta se ei kuulema ole rahasta kiinni, niin antaa mennä vaan.

Aion siis kertoa hieman lisää mihin kaikkiin societyihin liityin loppujen lopuksi. Näistä ensimmäisenä mainitsen English Language and Linguistics Societyn, koska se ei oikeastaan liity tuohon aloitukseen mitenkään. Liittymismaksu oli hurjat yksi punta. Jäseniä on kymmenkunta ja kai me kaikkea pientä mukavaa puuhataan vuoden aikana. Pidetään leffailtoja, käydään joulun alla syömässä pubissa, keskustellaan englannin kielestä ja järjestetään jotain aktiviteettia. Saahan nähdä. Ei kuitenkaan mitään kovin vakavaa.

Ja sitten syyhyn, miksi kirjoitan tätä postausta juuri nyt. Skydiving. Kyllä. Skydiving. Olen huomenna menossa viikonlopun kestävälle Skydiving-kurssille. Aion hypätä lentokoneesta laskuvarjolla. Ihan oikeasti. Ei pelota. Pikku hiljaa alkaa kyllä jo jännittää, mutta ei pelota. Ainakaan vielä. Tämä on Benji-hypyn ohella kuitenkin jotain, mitä olen halunnut tehdä jo vuosia. Ja kerta täällä on Skydiving-society en vain voinut jättää tilaisuutta käyttämättä. Se hyppy itsessään on kuulema turvallisempi kuin automatka hyppypaikalle, joten jos minusta ei kuulu mitään viikon parin sisällä, olen todennäköisesti joutunut liikenneonnettomuuteen. Ei siis mitään huolta. Kaiken varalta kuitenkin ilmoitan, että blogin lukijakunnassa te tärkeät ihmiset olette oikeasti minulle todella rakkaita ja korvaamattomia. Ja jos nyt kuolen, niin minut pitää tuhkata ja tuhkat pitää laittaa pinkkiin uurnaan. Ja hautajaisissa kaikilla vierailla pitää olla pinkki asu ja siellä ei surra ja lauleta virsiä, vaan juhlitaan ja kuunneellaan One Directionin biisejä. Olkaa hyvät ja kunniottakaa viimeistä toivettani.

Tuo viikonlopun kestävä kurssi maksaa kaikkinensa 200 puntaa sisältäen vakuutuksen, ruoan, majoituksen, teoriaosuuden ja yhden hypyn. Ja tuon kurssin jälkeen jokainen hyppy on 35 puntaa. Eihän minulla oikeastaan olisi varaa tällaiseen harrastukseen, mutta fuck it. YOLO. Voisi sitä rahansa huonomminkin tuhlata.

Perinteisesti olen joulukuussa käynyt Lontoossa tuhlaamassa veronpalautusrahat, koska opiskelijalla ei saa olla sellaisia säästöjä taakkanaan. Tänä vuonna aion kuitenkin tehdä poikkeuksen. Lontoo tuntuu tässä tilanteessa liian tavalliselta, kun kuitenkin asun ja elän jo Briteissä eikä tästä ole kuin joku reilun kahden tunnin junamatka Lontooseen. Too mainstream. Onneksi tilanteeseen tuli pelastus Snowsports Societyn muodossa. Joo. Nämä harrastaa lumilajeja täällä sateen keskellä. Kuinka naurettavaa. Yleensä ne käyvät jossain katetussa  tilassa laskettelemassa. Paitsi kerran vuodessa järjestetään matka jonnekkin kauemmaksi kunnon rinteille.

Ja tämä vuonna tuon matkan kohteena on Sestriere Italiassa. Me ollaan sitten Soilen kanssa lähdössä Alpeille laskettelemaan viikoksi ennen joulua. Ei olla kyllä vielä varattu ja maksettu matkaa, mutta se on vain ajan kysymys. Ajateltiin lentää suoraan Milanosta Suomeen, niin ei tartte enää täällä käydä turhaa lenkkiä heittämässä. En siis ehdi olla jouluna Suomessa kuin pari viikkoa, mutta ei se haittaa. Olen asunut Suomessa 23 vuotta, mutten koskaan käynyt Italiassa, joten ei juuri tarvitse miettiä kumpi innostaa nyt enemmän.

Pääsyy tuolle matkalle mukaan lähtemisessä on sen hinta. Viikko neljän tähden majoituksessa matkoineen ja muine huveineen on vain 339 puntaa. Sehän on siis käytännössä melkein ilmainen reissu. Ei tuolla hinnalla vaan pääsee Alpeille asti viikoksi mäkeen! Aivan käsittämätöntä. Joten tervetuloa veronpalautukset, minä odotan jo yhteistä viikkoamme kauniissa Sestrieressä.

Kiitti isi hienosta elämänohjeesta. Todella pidän siitä ja aion myös noudattaa sitä. Rapsuta Flooran massua minun puolesta. <3

"Kaikkea kannattaa kokeilla ainakin kerran, paitsi vierasta miestä ja kansantansseja"

Ei mitään muistikuvaa kuka tuon hienon elämänohjeen ensimmäisen kerran esitti ja missä, mutta joka tapauksessa olen yrittänyt elää sen mukaan jo vuosia. Ja kerran kun Briteissä ollaan, niin totta kai pitää kokeilla kaikkea erittäin Brittiläistä. Myös urheilun saralla. Minähän olen perusluonteeltani varsinainen sohvaperunan ruumillistuma ja koulun liikuntatunnit tekivät kyllä tehtävänsä, enkä ole ikinä pitänyt joukkuelajeista. Soile kuitenkin suostutteli minut seurakseen ja kävimme mielenkiinnosta kokeilemassa syyskuun lopussa sellaista erikoista lajia, jota ei Suomessa edes juuri harrasteta. Field hockey eli maahockey on Suomessa pieni marginaalilaji ja vain isommissa kaupungeissa on muutama joukkue, mutta täällä tätä pelataan kohtuullisen paljonkin. Onhan kyseessä paikallinen laji.

Me siis mentiin tähän Field Hockey Societyn järjestämään ilmaiseen taster sessioniin (Kuinka kaunista Finglistä osaankaan kirjoittaa!) ilman hajuakaan, millaisesta lajista on kyse. Ja se oli melkoinen kokemus. Koko tilaisuus oli organisoitu niin huonosti, että ihan itkettää. Käytönnössä meille vaan iskettiin mailat käteen ja sanottiin, että pelatkaa. Voi kun se oiskin niin helppoa! Jo Alkulämmittely oli itsessään niin tehokas, että löysin koivistani lihaksia, joiden olemassaolosta en tiennytkään. Tuolloin oltiin oltu täällä noin 1,5 viikkoa ja eletty niin hektisesti, etten ainakaan minä ollut ehtinyt harrastaa mitään liikuntaa kävelyn lisäksi. Otti siis hieman koville noin äkkiseltään rykäistä kunnolla liikkeelle. Jalat menivät niin maitohapoille, etten viikkoon meinannut pystyä kulkemaan portaissa, kun tuntui niin pahalta.

Varsinainen peli oli kunnon mysteeri. Ei minkäänlaista ohjeistusta, vaikka joukossa oli muutama meidän kaltainen tapaus, jotka ei oltu koskaan kuultukaan lajista mitään. Jos ne jotain sanoivatkin, niin käyttivät lajikohtaista sanastoa, joten eihän siitä ymmärtänyt mitään. Joku joukkueeni jäsen kysyi minulta ennen pelin alkua, kuinka paljon olen pelannut lajia. Vastasin, etten koskaan. Tämä muljautti vaan silmiään ja totesi oikein kyrsiintyneenä "Brilliant!". Kiitos lämpimästä vastaanotosta. Minäkin rakastan sinua. Kentällä sitten hosuin sen kepukan kanssa kuin golffia pelaten, koska en muutakaan osannut. Se ei ollut kovin menestyksekäs tyyli... Lopulta vastapuolen joukkueesta eräs mukava tyttö tuli ja ystävällisesti näytti kädestä pitäen kuinka siitä mailasta tulisi pitää kiinni ja käyttää sitä. Ei se kyllä kovin paljoa auttanut, koska se ihmeellinen kyykkyasento ei todellakaan tuntunut luonnolliselta.

Kyseessä ei siis todellakaan ollut minun laji eikä kokeneiden pelaajien vastaanotto ollut mikään mieltä lämmittävä, mutta olen ihan tyytyväinen, että kävin kokeilemassa. Se oli sellainen Once in a lifetime -kokemus ja nyt voin ainakin kuolla tietäen, että maahockey ei sovi minulle.

Lokakuu alkoi samanlaisissa kokeilen kaikkea -tunnelmissa ja sen seurauksena löysin jopa itselleni sopivan urheilulajin. Mutta siitä joku toinen kerta. Muumipappakin sen totesi, että kaikkea ei saa kertoa kerralla ja yleisö pitää jättää jännityksen valtaan odottamaan jatkoa.

Chester Finale

Lauantaina 28.9 meidän oli tarkoitus lähteä yliopiston retkelle Chesterin eläintarhaan, mutta viime hetkellä päätimmekin jättää reissun välistä, koska keskustassa oli mieleisempää huvitusta. Aluksi suuntasimme Hoolen kaupunginosaan, jossa oli Vintage Fair eli eräänlaiset rompepäivät. Community Centre -rakennuksessa oli kojuja, joissa myytiin kaikkea enemmän tai vähemmän antiikkista. Ostin tämän kaunokaisen kymmenellä punnalla, koska rakasta värejä. En vaan voinut vastustaa kiusausta. Myyjän mukaan se on todella vanha.

Iltapäivän puolella matka jatkui laukkaradalle, jossa oli tämän kauden viimeiset laukkakisat - Chester Finale. Voitte vaan kuvitella kuinka onnessani ja innoissani olin päästessäni katsomaan ihan oikeita laukkoja. Muutama vuosi takaperin harkitsin jopa lähteväni Australiaan laukkatallille töihin, mutta se kaatui omaan mahdottomuuteensa, joten oli aivan ihanaa päästä tutustumaan viimein tähän lajiin lähemmin. Ja päivä kyllä herätti sen uinuvan hevostenhoitajan sisälläni. Olisi niin hienoa työskennellä ihan oikeiden kilpahevosten kanssa. Eihän sitä voi edes verrata johonkin Suomen takametsissä kuravellissä rämpimiseen. Olisikohan jollain läheisellä laukkatallilla tarvetta suomalaiselle kesätyöntekijälle ensi kesänä? Voisin vihdoin hyödyntää ammattitutkintoani ja -taitoani. Hinkula-ajoista on kyllä jo niin pitkä aika, että en välttämättä erottaisi lehmää hevosesta, mutta samapa tuo. Ei ne nyt niin erilaisia elukoita ole. 

Ponit juoksee kovaa!

Tähän asti olen halunnut tarjota kavereilleni täyden anonymiteetin enkä ole maininnut nimiä ollenkaan. Ymmärrän liiankin hyvin, että Internetissä julkisesti esiintymisessä on riskinsä, joille en halunnut altistaa muita. Tuntui kuitenkin hassulta kirjoittaa vain ihmismassasta, joten ihan luvan kanssa tästä eteenpäin voin kertoa muista ja laittaa tänne myös kuvia. Jee! :)

Meidän loppupoppoo ei ollut niin kiinnostunut lajista, että olisi halunnut radalle, vaan jäivät katselemaan kisoja joksikin aikaa kaupunginmuureilta. Minä, Soile ja Annika ostettiin halvimmat mahdolliset £8 liput ja pääsimme radan keskiosaan katsojiksi. Kannatti kyllä ehdottomasti maksaa itsensä sisälle, koska meillä oli todella hieno päivä radalla. Kuten ylemmästä kuvasta näette, keli oli kuin keskikesällä ja tunnelma kuin suuresa kansajuhlassa konsanaan. Tykkäsin aivan valtavasti. Aion aivan ehdottomasti tulla katsomaan jokaiset kisat ensi vuonna kunhan uusi kausi alkaa keväällä.

Päällimmäisenä huomiona minulle jäi päivästä se kuinka selvästi koko laukkaurheilukulttuuri heijastaa Britannian luokkayhteiskuntaa. Me ostettiin tosissaan halvimmat mahdolliset liput ja päästin sinne radan keskelle työväenluokan seuraan. Hintahaitari lipuilla oli 8/12/28/35 puntaa, joten jokainen luokka oli hyvin tarkasti eroteltu eli työväenluokka/alempi keskiluokka/ylempi keskiluokka/yläluokka. Eihän kukaan tätä ääneen sanonut, mutta tiedän sen verran tästä kulttuurista, että osasin kyllä päätellä asian omilla aivoillani. Kyseessä ei todellakaan ollut mitkään kälyiset Varpaisjärven harjoitusravit vaan ihan oikeat, hienot, isot kilpailut. Siellä oli jopa muutama kuningattaren hevonen juoksemassa. Vaikka ei ne kyllä pärjänneet...

Hienommat ihmiset saapuivat paikan päälle asiaan kuuluvasti limusiineilla ja olivat laittaneet parhaimmat mekot päällensä ja edustavat hatun päähänsä. Koska olen suomalainen, en voinut ottaa kuvia näistä hienottarista, koska "en kehdannut". Onneksi olkoon äiti, olet iskostanut suomalaisen perusluonteen syvälle sisimpääni.  En ole ikinä nähnyt missään niin paljon tälläytyneitä naisia, pukumiehiä ja ökyautoja kuin tuona päivänä Chesterissä.

Ja tietenkin  se parempi väki oli sijoitettu mahdollisimman kauas tavan kansasta. Tuolla ne olivat omissa erillisissä katsomoissaan, etteivät varmasti eri luokkien edustajat pääsisi vuorovaikutukseen toistensa kanssa. Luonnollisestikin niille oli omat portit tuolle puolelle, eikä sinne edes pääse sisään ellei ole pukeutunut pukukoodin mukaisesti. Tämä "peasants" vs. "posh people" -vastakkainasettelu ei ole arkielämässä niin vahvasti läsnä, mutta tuolla sen kyllä tunsi ja huomasi.

Ajattelinkin seuraaviin kisoihin hieman panostaa ja hankkiutua tuonne paremmalle puolelle. Minähän en ole britti, joten uskon, että se onnistuu, koska en tunne luokkani rajoittavan toimintaani, koska eihän minulla oikeastaan ole luokkaa. Ei muuta kuin mekko päälle, korot jalkaan, naamaan meikkiä ja punnat tarjolle, niin menen ihan keskiluokkaisesta. Kannattaa ainakin yrittää.

Ei minua kyllä haitannut yhtään olla tuolla maatyöläisten puolella. Mitä nyt näkymä radalle oli todella rajoittunut, hevosten esittelyrinki oli rajattu rahakkaammille katsojille ja siellä oli vain yksi iso screeni, jolta näki, mitä toisella puolella tapahtuu. Mutta se tunnelma! Ihmiset olivat vain tulleet nauttimaan kauniista päivästä, pitivät piknikkejä, totosivat, ryyppäsivät ja nauttivat toistensa seurasta. Tarjolla oli peribrittiläistä terveysruokaa (mm. fish and chips) ja lapsille omia huvituksiaan, joita näkyy tuolla taustalla. Onneksi henkinen ikäni vaihtelee päivästä riippuen neljän ja kolmentoista välillä, joten lasten leikkialue oli kuin tehty minulle!

Reilu vuosi sitten näin tuon videon ensimmäistä kertaa ja se johdatti minut tälle 1D-turmiontielle, jolta ei ole paluuta. Joka tapauksessa, jos katsotte videon, siinä on noita isoja palloja, joihin mahtuu ihminen sisään. Ensi näkemästä lähtien olen himoinnut kokeilla sellaista. Tuo pyöriminen ja pomppiminen näyttää niin hauskalta! Ja sitten siellä laukkaradalla näin ison pyörivän pallon ja tiesin tilaisuuteni koittaneen...  

Vesielementtihän tuosta puuttui, mutta ihan sama. Close enough! Sellainen viiden minuutin sessio maksoi viisi puntaa eli se oli aivan hävyttömän kallista, mutta jokaisen pennin arvoista. Ei luoja, että se oli hauskaa! Ja raskasta. Tuon viiden minuutin jälkeen olin aivan poikki ja nestehukan partaalla. Mutta silti. Suosittelen kaikkia kokeilemaan. Nyt voin ruksata ainakin yhden kohdan yli Pakko kokeilla joskus -listaltani. Paitsi että seuraavankin tilaisuuden tullen olen heti kokeilemassa tuota uudestaan. Never grow up.

Kokeilin jopa yhdessä lähdössä pelata yhtä hevosta. Koska olin täysin pihalla hommasta, päätin luottaa vanhaan tuttuun totokonstiin: Valitse hevonen nimen perusteella. Laitoin rahani siis Bounty Girl -nimiseen hevoseen, koska Bounty on suklaapatukkamerkki ja suklaaseen voi aina luottaa. Bounty ei kuitenkaan ole mikään lempisuklaani, koska en ole niin kookoksen ystävä. Olisi pitänyt tajuta, että se on merkki, että älä veikkaa tätä hevosta. Heppani taisi olla viimeinen tai toiseksi viimeinen ja minä hävisin kaksi puntaa vedonlyöntifirmalle. Damn.  Ehkä seuraavalla kerralla paremmalla onnella.

En kuitenkaan hävinnyt juuri ollenkaan rahaa verrattuna moniin muihin pelaajiin, joista kerron seuraavaksi. Tässä vaiheessa Soile taisi lähteä jo kotiinpäin ja minä jäin Annikan kanssa norkoilemaan radan reunalle ja odottamaan seuraavaa lähtöä. Vieressämme oli kolme brittipoikaa, jotka olivat ryypänneet radalla koko iltapäivän ja olivat sen mukaisessa kunnossa. Yksi punapää oli varsinkin niin kännissä, ettei meinannut pysyä pystyssä ja lauleskeli Lady Gagan "Alejandroa" ja James Brownin klassikkoa "I feel good". Se oli niin huvittava, että tokaisinkin Annikalle, että sen pitäisi laulaa Adam Lambertin "For Your Entertainment" -biisiä, koska se sopisi tilanteeseen.

Eihän siinä kauan mennyt, että ne huomasivat kaksi viehkeää lajin naaraspuolista edustajaa vierellään. Aluksi ne kysyivät haluttaisiinko me liittyä niiden seuraan ja tarjosivat juotavaa. Me kieltäydyttiin kauniisti, mutta parin minuutin päästä ne jotenki liittyivät sitten meidän seuraan. Tai no se mörönnäköinen walesilainen lähti jonnekkin ja se punapää ja sen lyhyt kaveri rupesivat juttelemaan meille. Ihan mukavia tyyppejähän ne oli ja meillä oli oikein huvittavat keskustelut.
Sivuhuomautuksena: Se lyhyt tyyppi oli hävinnyt 80 puntaa päivän aikana, joten se minun kaksi puntaa ei ollut mitään verrattuna tuohon.

Anyway, tää kaveriporukka oli kotoisin Stokesta ja ne tekivät hyvin selväksi, että se on todella kurja paikka ja meidän kannattaa ehdottomasti pysyä Chesterissä ja kiertää Stoke kaukaa. Ne olivat aivan äärettömän vaikuttuneita, kun me kerrottiin olevamme kotoisin Saksasta ja Suomesta, ja puhuttiin siltikin täysin sujuvaa englantia. Varsinkin se lyhyt kaveri, olikohan sen nimi Dean, tunsi suorastaan tarvetta puolustella kielitaidottomuuttaan, vaikka ei se meille mikään ongelma ollut. Opetettiin sille jopa muutama sana saksaa, kun se oli niin halukas oppimaan. Vastavuoroisesti se sitten opetti meille Stoken murretta. Se oli aika järkyttävää mongerrusta. En enää edes muista yhtäkään sanaa, mitä se opetti. Harmi.

Siinä tunnin jälkeen ne alkoivat jo tosissaan lämmetä meille ja rupesivat flirttailemaan. Ja tästä päästään taas oikein hedelmälliseen aiheeseen eli minun tisseihin, jotka ovat keskivertoa aikalailla isommat. Ei minulle edes ollut mitään tyrkkypaitaa päällä, mutta tuommoinen vartalonmyötäinen asu, joka minulla oli päällä, korostaa muotoja. Huomasin heti alusta asti kuinka se punapää vilkuili minun rintakehää vähän väliä. Sitten se alkoi tuijottaa. Ja lopulta se myönsikin, ettei voi vastustaa tällaista näkyä. Pointsit sille rehellisyydestä. Ihollehan ne halusivat ja tulivat kainaloon ja halusivat halata. Monta kertaa. Varsinkin, kun tiemme vihdoin erosivat. Yllättäen se ei ollut mitenkään ahdistavaa. Ne onnettomat olivat niin umpihumalassa, että olivat lähinnä huvittavia. Vaikkakin hieman rasittavia.

Viimeisen lähdön jälkeen kisat loppuivat joskus vaille kuusi illalla. Me hyvästelimme nuo kaverukset ja suuntasimme kotiin. Se punapää oli kovin huolestunut minun tulevaisuudesta ja vannotti, että älä anna kenenkään brittijätkän käyttää sinua hyväksi ja saan varmasti paremmankin miehen kuin hänet. What? En millään tavalla edes osoittanut kiinnostusta sitä kohtaan... Pitänee kuitenkin pitää tuo lupaus ja yhäkin tähdätä siihen Prinssi Harryyn.  

Nää ei harrasta voltti- ja autolähtöjä

Aivan uskomattomat fiilikset, kun nuo jytistää ohi

Laukkakansa poistuu paikalta. Naiset avojaloin, piikkikorkoja käsissä kantaen.

Tän kirjoittamiseen meni melkein kolme tuntia, enkä jaksa oikolukea, kun kello lähentelee jo yhtä yöllä. Pahoittelen kirjoitusvirheitä.

Päätän tämän kuitenkin toteamalla, että tämä oli ehdottomasti yksi lempipäivistäni täällä. Kertakaikkisesti.

Freshers' Week - Part Four

Viime perjantaina oli fuksiasviikon päätöksenä Sports and Society Fair, jossa kaikki ylioppilaskunnan kerho- ja urheilutoiminta oli esittäytymässä. Täällä siis ylioppilaskunta on hyvin merkittävä osa meidän elämää. Sillä on oma baari kampuksella sekä päärakennus, josta löytyy mm. pieni kauppa ja kahvila. Mutta ennen kaikkea se pyörittää satakuntaa erilaista kerhoa nimissään. Valittavana on kaikkea mahdollista tankotanssista, balettiin, soutamiseen, jalkapalloon ja roolipeleihin. Tuolla messuilla pystyi laittamaan nimensä listaan ja tulla seuraavalla viikolla kokeilemaan lajeja yleensä täysin ilmaiseksi. Ilmoittauduin varmaankin 10-15 eri seuran kokeiluuun, vaikka kaikkiin noihin en voikaan enkä edes ehdi osallistua. Tämä viikko onkin mennyt noissa "Taster sessioneissa" juostessa, kun joka illalle on ollut jotain aktiviteetteja. Näistä kerron myöhemmin tarkemmin, mutta totean jo nyt, että takana on aivan totaalisen huippuviikko. Kerrassaan mahtava!

Meidän porukka oli viisastunut siitä keskiviikon jonotuksesta sen verran, että me tultiin ja kymmneltä aamulla, kaksi tuntia ennen ovien aukeamista, paikan päälle ja pidettiin nyyttäriperiaatteella aamiaispiknik mitä kauneimmassa auringonpaisteessa. Vallan mainion aloitus päivälle. Lisäksi vihdoinkin sain kurssini ja lukujärjestykseni selville. Viimein. Eihän tässä mennytkään kuin reilu viikko ja kurssit alkoivat heti maanantaina. Todella tehokasta.

Kaunista auringonpaistetta ei sovi hukata, joten messujen jälkeen suuntasimme keskustaan, ostimme pirtelöt ja menimme katedraalin puistoon nauttimaan niistä. Samantien kävimme katsastamassa katedraalin ja kerrankin muistin kaivaa kameran esille, joten tässä jopa todistuaineistoa:

TV-ruutuja kirkossa. Kuinka modernia!

Sisäpihalta

Sisäpihalta

Chesterin katedraali oli oikein hieno ja iso. Suunniteltiin hieman, että käytäisiin siellä joskus konsertissa. Olisi varmasti kokemisen arvoista.

Katedraalin jälkeen lähdin kolmen saksalaisen kanssa kiertelemään lisää kaupunkia jalan. Kävimme Dee-joen toisella puolella kääntymässä ja sieltä Grosvenor-puistoon, joka oli täynnä oravia. Aivan ihania, kesyjä oravia, jotka tulivat ruoan toivossa ihan kädestä kerjäämään. Ehkä paras päivä elämässäni, kun koskin kolmeen ihan oikeaan, elävään oravaan. Ne olivat ihanan pehmoisia ja niillä oli terävät kynnet. Tui tui <3. Aiheutin suurta huvitusta kumppaneissani, kun rymysin pusikoissa niiden pikkukavereiden perässä ja päästelin sellaisia "IIIH, Squirrels!, Awww" -tyyppisiä äännähdyksiä. Ei mahda mitään. En voi vastustaa (pieniä ja karvaisia) elämiä. Ne vaan ovat niin hellyttäviä. Joo, ehkä minulla on hieman koirahalipula. Antakaa Flooralle kotona iso pusuhali.

Minun kaveri

Olen varmaankin joskus jo maininnut, että Chester on aivan kaupunki. Itse asiassa se on Britannian ainoa kaupunki, jonka ikiaikainen muuri on yhäkin koskematon. Joten saanen esitellä teille Chesterin muureilta kuvattuna. Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, mutta tulkaa ihmeessä paikan päälle kokemaan tämä ympäristö. Minä olen ainakin täysin rakastunut.

Chester Cathedral

Britannian kuvatuin kello

Eastgate Street

Roman Gardens

River Dee

Riverside Campus

Chester Castle

Chester Racecourse

Roman Amphitheatre

Kallis yksityiskoulu

Ja sen jalkapallokenttä

Junarata Walesiin

Minä asun tuossa oikealla

Northgate