Tämä kirjoittaminen on minulle hyvin tehokas tapa käsitellä asioita. Sekä hyvässä että pahassa. Siksi minun on aivan pakko purkautua näin keskiviikkoillan ratoksi, että voin taas liikkua eteenpäin elämässäni. Tämä on vähän kuin terapiassa käymistä, mutta julkista sellaista.
Eilen nimittäin sattui jotain äärettömän ikävää. Meillä oli illalla rugbyharkat. Oikein kunnon viimeistelyt tämän päivän peliä varten. Teimme monenlaisia taklausharjoituksia, koska tulevassa pelissä puollustuksen pitäisi olla priimakunnossa, koska vastassa olisi todella kova joukkue. Yhdessä harjoituksessa pari tyttöä taklasi olivian. Ihan normaali taklaus kaikkien oppikirjasääntöjen mukaan, mutta siinä niiden kaikkien kolmen kaatuessa kasaan kuului sellainen iso "poks"-ääni. Olin siinä muutaman metrin päässä ja kuulin se aivan liian selvästi. Ehkä maailman hirvein ääni. Niin luonnoton. Kahden sekunnin hiljaisuuden jälkeen Olivia alkoi huutaa kuin kuoleman kielissä. Siinä oli kanssa kenties toinen maailman hirveimmistä äänistä. Vilkaisin hänen suuntaansa ja mahassa muljahti ikävästi, kun näin kuinka tyttöpolon nilkka sojotti pahannäköisesti väärään suuntaan. Sitten meinasinkin jo pyörtyä, kun Olivia huutaa kurkkusuorana "I can see my bone!". Luojan kiitos, minä en sitä luuta ikinä nähnyt.
Me kaikki ylimääräiset ihmiset paettiin SU:lle (Students union) kriisikokoukseen, kun muutama pätevä ihminen jäi antamaan ensiapua ja soittamaan ambulanssia. Olivia tosiian sai avomurtuman nilkkaansa noinkin tavanomaisessa tilanteessa. Minulla on ylikehittynyt empatiakyky, joten saattaa olla, että minä kärsin tuosta enemmän seuraavan vuorokauden aikana kuin Olivia. Se reppana oli kuulema siellä sateessa loppujen lopuksi itkenyt lähinnä sitä, että ei pääse huomiseen peliin pelaamaan ja myöhemmin samana iltana se oli laittanut Facebookiin kuvan, jossa se hymyili leveästi massiivinen kipsi koivessa sairaalan sängyssä maaten. Aivan uskomaton nainen. Minä taas melkein itkin ja hyperventiloin sen puolesta. En pystynyt kunnolla syömään enkä nukkumaan ja tuntui, että rinnan päällä istui iso sotanorsu. Nyt olo alkaa jo helpottaa, mutta on siltikin hieman traumatisoitunut olo.
Tuo tilanne laukaisi minussa niin kovan maailmantuskan, että en ole aikoihin tuntenut sellaista. Elämä on niin vaarallista. Tuollaiset oikeasti pahat tilanteet eivät kuitenkaan ole rugbyssa ihan arkipäivää. Todennäköisyys, että noin käy on samaa luokkaa kuin, että kompuroit rappusissa ja särjet itsesi, tai joudut vakavampaan liikenneonnettomuuteen. Ei siis mitenkään erityisen todennäköistä, mutta siltikin noita sattuu koko ajan. Tunnen ihmisiä, jotka ovat kokeneet edellä mainitut tilanteet. En voi kuin ihmetellä kuinka olen itse voinut välttyä pahemmilta havereilta pitkän ja hurjan elämäni aikana. Olen sentään harrastanut hevosiakin kymmenenvuotiaasta, eikä kertaakaan ole tarvinnut sen harrastuksen takia lääkärissä käydä. Kuinka todennäköistä se on?!
Samalla sitä miettii kuinka itse reagoisi tuollaisessa tilanteessa. Jotenkin toivon, että pyörtyisin saman tien, jos näkisin jonkin luun törröttävän ihoni ulkopuolella. Voin vain kuvitella sitä tuskaa. Ja toivon niin kovasti, että en joudu ikinä elämässäni sellaiseen tilanteeseen, jossa minun pitäisi toista auttaa pahemman tapaturman sattuessa. Ihan vain siksi, että en vain kestä kärsimystä. Tuntuu, että heti kun näen verta pulppuavan ulos kehosta, niin vintti pimenee. Jos ei pimene, niin tekee vaan mieli käperyä sikiasentoon ja heilua edestakaisin. Olen niin äärettömän herkkä.
Ja tosiaankin, kun tämän pallon päällä sattuu koko ajan jotain pahaa: fyysistä väkivaltaa, sotia, kidutusta, onnettomuuksia, murhia, raiskauksia... Lista on loputon. Niin paljon fyysista kipua. Miten tässä uskaltaa elää ollenkaan, kun mitä tahansa voi sattua? Ja sitten, jos vaan linnoitautuu omaan kotiin eikä poistu sieltä enää ikinä, niin siltikin meteoriitti saatta tippua taivaalta juuri siihen oman tönön kohdalle. Joku henkiläautolla liikkuminenkin on todellisuudessa aivan äärettömän vaarallista. Ei ihmisen kuuluu liikkua 100km/h peltilootassa, kun liikenteessä on toisia ihmistollukoita samalaisten lootien kanssa. Tai hirvi saattaa hypätä sen auton eteen. Tai liukkaus suistaa ojaan. Ja aina on olemassa se mahdollisuus, että se meteoriitti iskee juuri sen liikkuvan auton päälle.
Tässä on jotenkin taas havahtunut omaan kuolevaisuuteensa. Ihmisolento on kuitenkin loppujen lopuksi aika heikko rakennelma, joka ei kestä loputtomiin. Ei elämästä selviä hengissä. Ymmärrän tasan tarkkaan, miksi vanhemmat yrittävät suojella lapsiaan kaikelta pahalta. On varmasti aivan kamalaa seurata sivusta oman jälkeläisensä elämää tietäen, että sillekin voi sattua mitä tahansa. Jos itse saan joskus lapsia, niin olen varmaan ihan hysteerinen niiden suhteen. Mutta pakko tästä on vaan jatkaa elämää niin kuin aina ennenkin. Everything happens for a reason.
Viime yö meni tällaisia asioita pohtiessa enkä juuri nukkunut. Tämän päiväiseen peliin piti kuitenkin rohkeana lähteä, vaikka lähtöasetelmat olivatkin meitä vastaan. Onneksi loppujoukke ei vaikuttanut yhtä traumatisoituneelta kuin minä ja taisteluhenki oli huipussaan. Harmi vaan, että emme ikinä pelanneet koko peliä. Se oli vieraspeli Ormskirkissä Edge Hillin yliopistolla ja meille oli etukäteen ilmoitettu, että se on tekonurmella, joten emme saa käyttää rugbykenkiä. Paikan päällä meidät kuitenkin ohjattiin mutaiselle nurmikentälle, jossa pitäisi olla rubgykengät. Kävi ilmi, että pelipaikkaa oli vaihdettu viimehetkellä, mutta kukaan ei ollut kuitenkaan infonnut tästä meidän joukkuetta. Tää on sitä brittityyliä taasen. Tästä tulikin sitten sellaisen "team day out", koska meidän piti kuitenkin odotella Chesterin sulkapallojoukkue samaan bussiin, joten tuolla meni koko päivä. Jes. Eihän minulla olisikaan tässä kuin kaksi esseetä kirjoitettavana seuraavan kahden viikon aikana, joten olisi tuon päivän voinut hyödyllisemminkin kuluttaa. (Mutta nyt tietenkin kirjoitan mieluummin tätä blogia kuin kouluhommia...) Oli vähän tällainen olo tuon pelin perumisen jälkeen:
Vielä sekin negatiivinen asia tähän tämänhetkiseen eloon mahtuu, että minun skydiving-harrastus ei jatkunutkaan täällä. Viime viikonloppuna oli viimeinen mahdollisuus uusia se koulutus, mutta ei kukaan ollut menossa sinne hyppypaikalle Chesteristä silloin. Eikä olisi kannattanutkaan. Oli taas niin tuulista, että koko keskus oli kiinni koko viikonlopun. Kuinka masentavaa. Haluaisko joku ostaa minulle synttärilahjaksi laskuvarjohypyn alkeiskurssin Skydive Jyväskylästä? Ei maksa kuin 375€ opiskelijoille. Samalla voisin esittää myös hartaimman toiveeni Dubain lomamatkasta. Ai miksikö? No tämän takia.
Pohjimmiltani olen kuitenkin optimisti, joten näen elämässä myös ne valoisat puolet, joista myös Life of Brian -elokuvassa laulettiin. Näistä päällimmäisenä minua innostuttaa lukuisat reissut, jotka ovat suunnitteilla tähän keväälle. Seuraava Personal Development Week on parin viikon päästä ja silloin suuntaamme vaihtariporukalla varmaankin Newcastleen ja Edinburghiin muutamaksi päiväksi. Ennen pääsiäistä taas olisi tarkoitus käväistä Irlannissa ja sitten minun ihanat, rakkaat serkkupisaraiseni tulevatkin kylään ja olemme yhdessä aluksi jonkun päivän Lontoossa. Lisäksi yhden englannin kurssin opintomatkalla käydään William Shakespearen synnyinkaupungissa eli Stratford-Upon-Avonissa päiväreissu ja yliopiston kv-toimiston järjestämälle Lake District -retkelle ajattelin myös ilmoittautua. Loppukeväällä olisi myös ihana käydä tutkimassa eteläistä Englantia ja käydä siellä Hollannissa Annikaa ja Ulrikea moikkaamassa. Pitänee ruveta opintolainaa nostamaan, että saan kaiken tämän reissuamisen budjetoitua. Mutta kerranhan sitä vaan eletään, niin antaa mennä!
Toisekseen kävin eilen ostamassa sellaiset urheilulegginssit (jotka vaikuttavat epäilyttävästi kalsareilta, jotka voisi ostaa lähimarketista) tämän päivän peliä varten. Samalla reissulla tein myös pari heräteostosta. Sain alennuksesta kympillä tällaisen kivan hupparin ja aivan ihanat ratsastushousut. En vaan voinut vastustaa pinkin vetovoimaa! Plus, oikeasti myös tarvitsin noita ratsareita, koska edelliset ovat liian isot ja löpöttävät pyllystä ja näin ollen myös hieman hankaavat.
Kolmanneksi minulla on ennen pääsiäistä palautettavana monta isoa kurssityötä, joista olen jo ajatuksen tasolla alkanut työstää peräti kolmea. Näen jo valoa tunnelin päässä, koska vielä pari viikkoa sitten pohdin kuinka tulen ikinä selviämään noista kaikista.
Neljänneksi sain tulokset siitä sukupuolitautitestistä, josta mainitsin muutama postaus takaperin. Minulla ei ole klamydiaa! Bileet! Ja meidän joukkue tosiaan sai sen £100 käyttöönsä, koska oltiin kaikista yliopiston joukkueista aktiivisimpia osallistumaan tuohon tempaukseen. Kaiken lisäksi täällä on jatkunut tämä ahkera valistus suojaamattoman seksin vaaroista ja minulle on työnnetty useamman kerran käteen kondomeja, joten nyt minulla on niitä aika monta tuolla työpyödän laatikossa. Jos satutte tarvitsemaan, niin minulla on kyllä lainata.
Perjantai 13. - lauantai 14. joulukuuta: From Chester to Sestriere
Luonnollisestikin lähtöpäivä on aina kriisipäivä. Edellisenä yönä olin jo pakkaillut oleellisimmat kamppeet mukaan, mutta vielä lähtöhetkelläkin olin aivan solmussa, koska olin varma, että jotain tärkeää unohtuisi. Matkalle varustauduin ostamalla aivan hillittömän määrän ruokaa. Kerta edessä olisi yli vuorokauden pituinen matka bussissa istuen, mitä muutakaan siinä voisi tehdä kuin syödä? Tescosta kävin hakemassa kolmioleipiä, keksejä, juomista, herkkuja ynnä muuta mussutettavaa ja lisäksi Subwaysta vielä pari subia siihen päälle. Alkoholin nauttiminenhan tuossa matkan aikana oli kielletty. Luojan kiitos. Ei ollut muuten nälkä koko matkan aikana. Näitä eväitä oli jäljellä vielä viikkoa myöhemmin Milanon lentokentälläkin. Nice.
Matkaseurueemme kokoontui kampuksen baariin kello 15.30 paikkeilla ja bussiin siirryimme neljältä, kuten aikataulun mukaan oli tarkoituskin. Kerran elämässä bussi ei ollut myöhässä! Oli ihan miellyttävä ja moderni auto. Soilen kanssa syötiin siinä ensimmäiset subit ja keskusteltiin henkeviä alkumatka. Hirmuisesti meinasi väsyttää, mutta nukahtaminen ei käynyt mielessäkään, koska lähtötunnelmissa ollut matkaseurue piti siitä huolen, että kukaan ei nuku vielä. Niillä oli sellainen tekopenis mukana ja aina, kun joku onneton meinasi nukahtaa, ne tulivat tunkemaan sitä kyrsää naamaan. Veikkaisin, että eläkeläisten matkoilla ei harrasteta tuollaista touhua. Eipä se oikeastaan minua häirinnyt, lähinnä huvitti suuresti.
Soilella on puhtaat kengänpohjat
Katsokaa tuota eväspussia <3, älkää minua
Tämä kaveri piti minut hengissä tuon matkan aikana. En enää ikinä matkusta minnekään ilman sitä.
Meidän übercool tiimipaita!
Britannian maaperällä pysähdyimme pari kertaa ja tienpäällä bussin radiossa raikasivat prikulleen samat ikivihreät hitit kuin Radio Novan soittolistalla. (Ei, en kuuntele Novaa kuin satunnaisesti ja pakon edessä, mutta tiedän tämän, koska aina sieltä soi ne samat vanhat tutut kipaleet). Vihdoin illalla yhdentoista maissa bussi saapui Doverin satamaan ja pääsimme lautalla ylittämään Englannin kanavaa Ranskan puolelle Calais'iin. Muistin taas tuossa lauttamatkan aikana, miksi en pidä laivamatkustamisesta. Merisairaus iski sillä sekunnilla kuin se paatin pahainen irtosi satamasta. Niin epämiellyttävä tunne. Ihan samanlainen kuin krapulassa. Hyi olkoon. Onneksi tuo matka ei kestänyt pitkään, ainoastaan jonkin tunteroisen. Siitä matka taas jatkui kohti etelää ja viimein joskus aamukahden maissa sain unen päästä kiinni.
Kuva lautalta: Doverin valkoiset kalliot, joita kuvassa ei edes näy. Darn.
Yöllä nukuin suorastaan yllättävän hyvin. Olihan se tuskaista ja vähän väliä piti vaihtaa asentoa, mutta siltikin pystyi nukkumaan. Joskus kuuden maissa heräsin siihen, että oli aivan järkyttävän kylmä. Onneksi olin tähänkin varautunut ja kaivoin vaan repusta lisää vaatetta päälle ja lisää unta palloon. Aamulla heräsin kunnolla yhdeksän paikkeilla ja ulkona näytti tältä.
Olimme jossain keskellä Ranskaa. Ei tarkempaa tietioa sijainnista. Kun sain kammettua itseni pystyyn penkille, olin kuolla. Olin niin, niin juntturissa kippurassa nukkumisesta, että ihan oksetti ja pyörrytti. Kello 9.30 pysähdyimme puoleksi tunniksi huoltoasemalle ja kävin yökkäilemässä vessassa, mutta (onneksi) maha oli aivan tyhjä eikä mitään tullut ulos. Aamupalan jälkeen olo onneksi hieman koheni, joten loppumatka menikin ihan sujuvasti. Umpijäiseltä huoltoasemalta pois liukasteltuamme matka jatkuikin vain parin pysähdyksen kautta Sestriereen. Katsoimme bussin screeneiltä Euro Tripin, joka oli ehkä sopivin mahdollinen elokuva tuohon tilanteeseen. Toisen leffan aikana syvennyin blogin kirjoittamiseen ja eväiden syömiseen, joten se meni aivan ohi. Useamman tunnin kirjoittamisen jälkeen vilkaisin taas ulos ja maisema oli muuttunut dramaattisesti.
Tuosta eteenpäin loppumatka menikin kivasti maisemia ihastellessa. Ei sitä Alppien vaikuttavuutta ja kauneutta voi oikeasti käsittää ennen kuin on käynyt siellä itse. Minun kohdallani ainakin se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Ajelimme juuri sellaisilla idyllisillä serpentiiniteillä vuorenrinteitä pitkin. Kyllä siinä vaan tunsi itsensä pieneksi.
Joku oli siellä harrastamassa tätä uutta lempilajiani! Olin _hieman_ kateellinen
Auringon laskiessa taisin taas torkahtaa hetkeksi ennen pysähdystämme Oulx-nimisessä pikkukaupungissa Ranskan ja Italian rajalla. Kävimme siellä kaupassa ja siitä matkaa Sestriereen oli enää vajaa tunti. Perillä pienessä alppikylässämme olimme noin 25h bussimatkan jälkeen hieman ennen iltakuutta. Ei tuo Euroopan läpi kestänyt istuminen edes tuntunut niin pahalta, koska olin varautunut pahempaan. Kannattaa ehdottomasti kokeilla kerran elämässä.
Sestrieressähän kilpailtiin vuoden 2006 Torinon talviolympialaisten alppilajit, ja majoittauduimme tuota tilaisuutta varten rakennettuun Villagio Olympico -hotelliin. En oikein etukäteen osannut odottaa yhtään mitään tuolta majoituspaikalta, joten se oli todella positiivinen yllätys! Self catered -huoneisto oli todella siisti ja tilava. Jaoimme sen Penny- ja Laura- nimisten brittityttöjen kanssa, ja heille oli oma makuuhuone ja vessa, ja minulle ja Soilelle omat. Ei mitään valittamista. Meillä taisikin olla koko porukan paras huoneisto.
Pinkit lakanat. Mikä tuuri!
Olohuone
Keittiö
Parvekkeelta
Näkymä parvekkeelta
Pienen lepohetken ja kauppareissun jälkeen olikin aika valmistautua illan socialiin, jonka teemana oli neon-värit. Helppo nakki minulle. Laittauduin vain erittäin pinkiksi ja vóila. Näin kirjoittamattomana sääntönä totean, että yleensä se mikä tapahtuu socialeissa myös jää sinne, mutta kaunisteltuna versiona voinen kertoa muutamia seikkoja. Ensinnäkin etkot pidettiin meillä. Ja sen jälkeen tuo sviittimme ei enää todellakaan ollut saman näköinen kuin noissa kuvissa. Eikä se toipunut tuon illan rasistuksista koko viikon aikana, vaikka välillä yritimme ihan oikeasti siivota. Se muistutti lähinnä Hinkulan päikkäkämppien keittiötä pahimpina aikoina... Siitä sitten suuntasimme muutaman välietapin kautta Sestrieren keskustaan klubille. Matkan rasitukset väsyttivät minua todella paljon, joten pienen harhailun jälkeen olin jo kahden maissa kivasti sängyssäni nukkumassa. Jotenkin jännästi olin kuitenkin taas puoli viiden maissa pakkasessa tarpomassa takaisin hotellille kummassakin kainalossani änkyräkännissä oleva nainen ja perässä seurasi jätkä, jolla oli pinkki tutu päällä. Että sellaista.
Tällainen maisema parvekkeelta paljastuikin sitten aamuauringossa
SUNNUNTAIaamuna kello pärähti soimaan kahdeksan maissa, koska yhdeksältä piti olla jo välineitä vuokraamassa. Nukutti hieman. Olo oli kuin zombiella ja nukuin melkein seisaallani, kun jonotin vuoroani vuokraamoon. Lopulta sain oikein kivat hopeanväriset Fischerin sukset, joilla oli hyvä laskea koko viikon ajan. Laitoin heti visan vinkumaan ja otin noille välineilleni 12€ ylimääräisen vakuutuksen, koska osaan kyllä tolskata ihan yrittämättäkin. Myös kypärän vuokrasin 14€:lla, koska henkiriepuni on todellakin arvokkaampi kuin muutama vaivainen euro. Ja tosiaankin olen hieman tapaturma-altis toisinaan.
Tuolta suuntasimme sitten suoraan mäkeen ja väsymys katosi aivan tyystin innostuksen tieltä. En ole mikään erityisen kokenut laskettelija, mutta tämä on siitä kiva laji, että se laskeminen tulee kuin luonnostaan. Ei tarvitse kuin siirtää painoa jalalta toiselle, niin painovoima hoitaakin suurinpiirtein loput. Olen kuitenkin ollut useamman kerran mäessä, kun tällä reissulla oli mukana sellaisia ihmisiä, jotka eivät olleet koskaan aikaisemmin suksia nähneetkään. Kyllä minulla ainakin oli sellainen olo, että ihan kiva, että olen siellä Vuokatin rinteissä käynyt harjoittelemassa ennen tänne tuloa. Nyt on kuitenkin kyse Alpeista. Nämä mäet olivat ihan oikeiden vuorten rinteillä eivätkä mitään pikku kukkuloita. Katsokaa nyt noita maisemia! Voiko maailmassa olla mitään parempaa?! Eikä tuo kaunis aurinkoinen kelikään haitannu yhtään.
Aluksi laskimme porukassa muutaman mäen. Ja heti toisella ylösmenoreissulla osasin toheltaa. Selitin siinä tuolihississä vieressä istuvalle ihmiselle (en edes muista kuka se oli) jotain aivan innoissani ja huomaamattani roikotin toista sauvaani siellä suksien tasossa. No, sellaisella väliasemalla, jolla olisi voinut jäädä pois kyydistä, kuului vaan riks, raks ja poks, ja sauvani oli kahtena kappaleena. Tuossa vaiheessa olin niin onnellinen, että otin se ylimääräisen vakuutuksen. Ja koko viikon osasin muuten harvinaisen hyvin pitää huolta niistä tikuistani tuon jälkeen. Hieman nolona jouduin siis alle tunnin laskemisen jälkeen palaamaan takaisin sinne välinevuokraamolle hakemaan uutta sauvaa. Jouduin maksamaan pienen nimellisen korvauksen (5€) siitä rikkomastani sauvasta, mutta paljon parempi noin kuin koko sauvan hinnan korvaaminen.
Tuon jälkeen jatkoimme Soilen kanssa kahdestaan, koska isossa porukassa on niin paljon vaikeampaa laskea. Meillä oli oikein hieno päivä kokonaisuudessaan. Rinteissä ei ollut kovinkaan paljoa porukkaa, joten oli oikein mukavan väljää laskea. Rinteet olivat myös pääosin hyvässä kunnossa. Hieman jäisiä paikoittain, mutta ei häiritsevän paljon. Auringon alkaessa laskea osa rinteistä jäi varjon puolelle ja sitten kyllä huomasi, että ne alkoivat jäätyä välittömästi. Lunta olisi saanut olla myös enemmän. Iltapäivän puolella kävimme rinneravintolassa syömässä italialaiseen tyyliin lasagnet. Oli oikein bueno ateria.
Seikkailimme lähinnä Sestrieren ympärillä olevissa rinteissä harhaillen välillä siellä täällä. Jossain välissä löysimme sellaisen syrjäisen ja hylätyn näköisen reitin, jonne ei ollut mitään opasteita. Vähän epäilytti lähteä sitä laskemaan, mutta seikkailunhalu vei lopulta voiton. Ja voi pojat, miten hieno reitti se olikaan! Sellainen loiva ja kapea rallirata, jossa pystyi vaan rennosti kiitämään alas. Aivan ihana. Siitä tuli heti lempimäkemme koko viikoksi, vaikka loppujen lopuksi se johtikin jonnekin hevonkuuseen, josta piti kävellä useampi sata metriä seuraaville rinteille, mutta oli se vaan sen arvoista.
Ah, tuota ihanuutta <3
Tuon mäen jälkeen, löydettyämme seuraava rinne, joka laskea, tapahtui jotain hulvattoman hauskaa, mikä olisi ehdottomasti pitänyt saada videoitua. Tuon kävelymatkan jälkeen piti laittaa taas sukset jalkaan, mutta töhö kun olen, niin en selvästikään toista monoa polkaissut aivan pohjaan asti. Voitte jo varmaankin arvata, miten siinä sitten kävi. No tietenkin rinteessä se suksi sitten irtosi ja jatkoi matkaansa omin voimin minun taiteillessani sillä toisella jäljelle jääneellä suksella vastakkaiseen suuntaan. Oli varmasti huvittava näky. Jonkin matkaa sain pidettyä itseni pystyssä huutaen kuin syötävä, kunnes lopulta pyllähdin hankeen. Tilanne oli niin koominen, että en voinu kuin nauraa. Jostain ilmeistyi pian joku ystävällinen perheenisä sukseni kanssa ja auttoi minut taas matkaan. Hyviä ihmisiä on selvästikin vielä olemassa. Laskimme Soilen kanssa aivan viimeminuuteille asti. Hissit sulkeutuivat viideltä auringon laskettua ja tuolloin mekin vasta lähdettiin pois.
Sestriere auringonlaskussa
Hotellilla iski aivan järkyttävä väsymys. Olin nukkunut kunnolla viimeksi tiistain ja keskiviikon välisenä yönä ja väsymys meinasi käydä ylivoimaiseksi, joten rupesimme heti päiväunille. Nukuimmekin sitten iltayhdeksään asti ja päätimme jättää illan social väliin, kun ei vaan kertakaikkiaan jaksanut. Monet muutkin olivat kanssamme samoilla linjoilla ja aikoivat jäädä nukkumaan. Nokosten jälkeen mieli oli jo hieman virkistynyt, mutta kroppa yhäkin aivan nääntynyt ja maitohapoilla. Tuo lasketteleminen kun on oikeasti todella fyysistä hommaa, kun koko kehoa on pakko käyttää niiden koipironttosten hallitsemiseen. Pitkistä päikkäreistä huolimatta siis yölläkin nukutti todella makeasti.
MAANANTAIaamuna meidän oli tarkoitus olla tehokkaita ja suunnata rinteeseen heti yhdeksältä, mutta kappas vaan, kun nukutti niin hyvin, että heräsimme vasta silloin yhdeksältä. Kymmenen jälkeen sitten nousimme tuonne melkein 3000 metrin korkeuteen. Lihakset olivat niin hellänä ja väsyneinä, että aluksi siitä laskemisesta ei meinannut tulla mitään. Oli vaan kertakaikkiaan pakko heittäytyä välillä rinteen reunaan, kun tuntui etteivät jalat kanna maitohappojen riehuessa. Tuolla meidän syrjäisellä lempireitilläkin me vaan maattiin aluksi aivan reporankana lumessa ja nautittiin elämästä. Oli niin mahtavaa vain maata selällään nauttien auringonpaisteesta, linnunlaulusta ja vuoristopuron solinasta. Vaikka Sestriere onkin kunnon turistirysä, niin uskomatonta kyllä, siellä pystyi nauttimaan täydellisestä luonnon rauhasta keskellä ei mitään. Tuo oli niitä pieniä hienoja hetkiä elämässä, joita voi sitten muistella kuolinvuoteellaan.
Alkukankeuden jälkeen hapotus helpotti ja loppupäivä meni suurinpiirtein samaan tyyliin kuin edellinenkin. Laajensimme reviiriämme ja laskimme rinteitä myös kauempana Sestrierestä. Iltapäivällä kävimme syömässä pastat ravintolassa ja jatkoimme laskemista. Minulla alkoi ikävästi jokin kalsari tai sukka painaa monossa ja lihasväsymyskin palasi taas päivän myötä, joten lähdin hotellille jo neljän maissa Soilen jäädessä vielä vähäksi aikaa rinteeseen. Tuttuun tapaan väsytti taas siihen malliin, että oli pakko ottaa päikkärit ennen illan socialia.
Ja siitä socialista ei puhuta. Ei sanallakaan.
TIISTAISSA nyt ei ole mitään mainitsemisen arvoista. Paitsi tuo uskomaton pitsa, joka toi minut illalla takaisin elävien kirjoihin.
Hengenpelastajani
Kuusi Sestrieren keskustassa
KESKIVIIKKONA oli sitten hyvä taas lähteä freesinä takaisin rinteeseen "lepopäivän" jälkeen. Laajensimme jälleen reviiriämme ja laskimme lähinnä sellaisia keskivaikeita rinteitä aika kaukanakin Sestrierestä. Ne olivat paikoittain hieman huonommassakin kunnossa, eikä siellä kovin paljon ollut laskijoitakaan. Tapahtuipa taas myös sellainen kommellus, joka olisi pitänyt videoida. Laskimme nimittäin juuri tällaista Jumalan hylkäämää mäkeä alas ja jostain syystä se hissin edusta oli aivan umpijäässä. Minä onneton sitten lasken sieltä rinteestä hissille ja tajuan tämän jäisyyden aivan liian myöhään. Epätoivoisena yritän jarruttaa sillä auraustyylillä, joka jo alakoulussa opetettiin. Siinä jään pinnalla vaan matka jatkuu ihan höpönä ja epätoivoinen auratyylini saa jalkani vaan erkanemaan toisistaan. Lopulta vauhti pysähtyy aivan siihen hisskortinlukijan eteen ja tässä vaiheessa koipeni ovat jo niin kaukana toisistaan, että en ole ikinä ollut niin lähellä spagaattia. Voi sitä tuskaa. Lopulta heittäydyin selälleni, koska se oli ainoa liike, joka pystyi pelastamaan tilanteen. Seuraavat viisi minuuttia menivätkin sitten siinä maassa nauraessa hysteerisesti ihmisten ihmetellessä vieressä.
Tuolta jatkoimme aivan toisille, huomattavasti parempikuntoisille rinteille. Siellä tapahtui päivän toinen koomisuuden huipentuma. Siellä oli pitkiä mäkiä ja ylös tullessa piti käyttää lukuisia erilaisia hissejä. Hissien loputtua viimeinen nyppylä piti nousta sellaisessa putkessa, jossa sukset piti ottaa pois ja seistä sellaisealla liukuhihnalla, joka kuljetti ylös. Kuulostaa yksinkertaiselta. Niin se olikin. Teoriassa. Käytännössä paljon vaikeampaa. Ongelma oli siinä, että se liukuhihna oli liukas. Samoin kuin minun mononi. Voi kun joku olisikin saanut sen tohellukseni taas videoitua. Nimittäin, kun astuin sille hihnalle, lähdin välittömästi valumaan taaksepäin. Sukset sylissäni yritin pitää tasapainoni ja samanaikaisesti pysyin vain siinä putken suulla, koska pito oli nollissa enkä liikkunut ollenkaan eteenpäin. Jäljistä päätelleen tämä liukuminen kesti kymmenisen metriä ennen kuin saavutin sellaisen könöasennon, jossa en enää valunut alaspäin ja pystyin huokaisemaan helpotuksesta. Kyllä taas nauratti!
Se oli paha putki. Meistä ei tullut ystäviä.
Luonnollisesti kävimme taas syömässä rinneravintolassa. Minä tilasin Foccacian Fontina-juustolla ja kinkulla ja Soile tilasi kunnon pihvin. Kumpikin olimme erittäin tyytyväisiä ruokiimme. Rakastuin aivan silmittömästi tuohon Fontina-juustoon. Se oli aivan jumalaista. Minä en edes pidä juustosta, mutta tuo oli niin hyvää. Myöhemmin googlasin sitä ja sain selville, että se on italialaista puolipehmeää lehmänmaidosta valmistettua juustoa, jonka rasvaprosentti on 45. Enää en ihmettele, miksi se oli niin hyvää... Mutta maistakaa ihmeessä joskus, jos saatte tilaisuuden. Oli se vaan niin uskomattoman hyvää.
Minun Fontina-kinkku foccacia <3
Ja Soilen pihvi
Ja Soile
Tuolta sitten suuntasimme ryhmäkuvaan, jonka olimme sopineet ottavamme kolmelta. Olimme kuitenkin niin kaukana, että myöhästyimme 20 minuuttia. Onneksi seurueemme oli oikein kärsivällinen ja jaksoi odottaa meitä. Ihan hyvä kuva tuli.
Team Sestriere snowsports
Tuosta sitten jatkettiin Soilen kanssa kahdestaan ja laskettiin taas auringonlaskuun asti. Oli jälleen kerran niin parasta ja täydellistä. Enää ei ollut maitohapoista tietoakaan eikä monosssa painanut mitään, mahassa oli maailman parasta juustoa, aurinko paistoi ja kaikki oli vaan niin hyvin. Oli suorastaan harmi lähteä illan pimetessä takaisin hotellille, jossa menimme suoraan baariin oluelle ja kaakaolle.
Illan socialin teemana oli eläimet ja jaksoin panostaa niin paljon, että piirsin itselleni peräti kissan viikset poskiini. Menin mukaan etkoille istumaan, mutta jostain kumman syystä en tuntenut tarvetta lähteä enää klubille. Hyvin nukuin taas omassa sängyssä nuorempien riekkuessa pitkin kyliä. Olen niin vanha!
TORSTAINA kaunis auringonpaiste olikin sitten poissa. Ja kaiken lisäksi tuo parin päivän takainen rymyäminen alkoi tuntua kehossani, koska minulla oli selvästi kuumetta ja yskin hetkittäin kuin kuoleman kielissä. Tämä oli kuitenkin viimeinen päivä lasketella täällä, joten pakkohan sitä oli ruoskia itsensä ylös ja ulos harmaaseen pilvisyyteen. Kokoonnuimme isolla porukalla aamulla yhdeksältä hotellin aulaan, koska tarkoituksenamme oli lähteä Ranskan puolelle laskemaan ja mennä sinne yhdessä. Matka Ranskaan päin oli yllättävän pitkä. Välillä lasketellen ja välillä hississä istuen siihen meni melkein puolitoista tuntia. Matkan varrella tippuikin jonkin verran porukkaa pois seurueesta ja lopulta olimme jakaantuneet pieniksi ryhmiksi. Meidän porukka varsinkin pieneni nopeaa tahtia ja lopulta päädyimme Soilen kanssa laskemaan yhden brittiläisen Mark-nimisen historian opiskelijan kanssa. Aluksi tunnelma oli hieman kankea, koska emme oikein tunteneet toisiamme, mutta loppujen lopuksi meillä olikin varsin mukava päivä yhdessä. Oli ihan kiva saada välillä vaihtelua. Ja puhua päivälläkin englantia. Lisäksi Markilla sattui olemaan taskussaan paracetamolia, jonka avulla selvisin tuon päivän hengissä.
Me lauleskeltiin yhdessä hisseissä ja laskettiin ihan mukavia mäkiä. Ihan Ranskan rajalle pääsimme, mutta jostain syystä hissi sinne oli suljettu, joten emme sitten päässeetkään käymään Ranskassa. Se oli pienoinen pettymys. No, vaikka olisimme päässeetkin sinne niin meidän olisi pian pitänyt lähteä pois päin, koska alkoi sataa lunta. Tässä välissä kävimme syömässä ja tilasin taas Fontina foccacian, koska se vaan oli niin hyvää, mutta tämä oli eri paikassa kuin edellisenä päivänä eikä läheskään niin hyvä ja juustoinen kuin se ensimmäinen leipä. Harmi, mutta siltikin ihan syötävää.
Lounaan jälkeen aloimme tehdä lähtöä takaisin Sestriereen, koska lumisade alkoi käymään todella sakeaksi. Viimeisten mäkien aikana laskeminen alkoi käydä jo suorastaan vaaralliseksi, koska lunta tuli niin sakeasti. Oli aika hurja tunne, kun ei erottanut enää maata taivaasta, kun kaikkialla ympärillä oli vain valkoista. Niin paljon lunta. Osasin suunnistaa vain edellä menevän Soilen kirkkaan sinisten housujen perusteella. Rinteet kyllä tuntuivat uskomattoman hyviltä ja pehmeän vastasataneen lumen päällä oli aivan unelma laskea. Mitä nyt eteensä ei nähnyt juuri ollenkaan. Pikkuvikoja.
Meidän hissikortti kattoi peräti 400km rinteitä. Kaikissa näissä ehdittiin laskea paitsi ihan noissa oikean reunan Ranskan puoleissa mäissä.
Palautimme suksemme ja lautamme takaisin vuokraamolle kolmen jälkeen iltapäivällä. Lunta oli päivän aikana satanut jo varmaan kymmenen senttiä ja jouduimme tarpomaan kunnon kinoksissa. Iltapäivä ja ilta menivätkin siivoillessa, pakkaillessa ja valmistautuessa kotimatkaan. Ehdin ottaa päiväunetkin, mikä ei ollut kovin nautinnollinen kokemus, koska kuume meinasi taas nousta ja se kouristelututti ihan kunnolla. Hyi kamala, kun se otti voimille.
Illalla meillä oli retkikunnan yhteinen jouluruokailu hotellin vieressä olevassa rinneravintolassa. Sain taas kasattua itseni tuota varten ja ilta olikin kaikin puolin jymymenestys. Koko reissun ehdoton kohokohta! Hintaa ruokailulla oli 15€ ja se oli todellakin hintansa väärti. Alkuruoaksi tarjoiltiin annokset herkullista lasagnea, jonka jälkeen alkoi pääruoka eli todellinen pizza-fiesta. Meitä oli pöydässään aina 7-8 henkeä ja jokainen pöytä sai oman pitsan jaettavaksi. Kun tämä pitsa oli syöty, pyötään tuotiin seuraava erilainen pitsa. Ja sen jälkeen seuraava. Ja taas seuraava. En ole eläissäni syönyt niin paljon pitsaa yhdellä kerralla. Oikea taivas. Niin paljon pitsaa. Osa niistä oli ihan peruspitsoja: margharetaa, jauhelihaa, kinkku&ananas jne., mutta osa oli varsin innovatiivisia. Kaikkein epäterveellisin oli varmasti pitsa ranskalaisilla ja nakeilla. Ja jälkkäriksi oli pitsa suklaaa (eli nutella) -kuorrutteella. Se oli varsinainen elämys!
Nam nam
Kaiken lisäksi meillä oli oikein loistava pöytäseura ja loppuillasta päädyinkin nauramaan pöydän alle, koska minulla vaan oli niin hauskaa. Muutenkin tuon reissun aikana nauroin todella paljon. Minulla oli oikein mainio syksy Chesterissä, mutta en muista nauraneeni tuona aika kertaakaan kuollakseni. Tiedättehän, sellaista Pissin kohta housuun ja jalat pettävät alta -naurua. Onneksi tuon Sestrieren reissun aikana tuokin vaje tuli korjattua. Toinen huomio, jonka tein tuon reissun aikana oli, että Soilen kanssa jutellessani suomeksi huomasin, että minun onkin välillä helpompi ilmaista itseäni englanniksi. Se oli jännä tunne, kun koko syksyn on käyttänyt niin paljon energiaa siihen, että pystyy puhumaan englantia ja sitten lopulta ei muistakaan enää tiettyjä sanoja omalla äidinkielellään. Huolestuttavaa.
Ruokailun päätteeksi pitsanpaistaja piti meille shown pitsataikinan pyörittelemisestä ja se oli varsin vaikuttavaa katsottavaa. Olin ihan huuli pyöreänä. Olisi pitänyt videoida se. Oli sen verran taitava poika. Ennen hotellille paluuta komitea, joka oli reissun suunnittelusta vastuussa, jakoi palkintoja erilaisista saavutuksista Sestrieressä. Minä sain palkinnon hauskimmista kirjoituksista sellaiseen vihkoon. Älkää kysykö tarkemmin. Soile taas palkittiin mm. parhaana lumilautailijana. Loppuporukka suuntasi tuolta vielä viettämään viimeistä villiä iltaa Sestrieren yössä, mutta minulla ja Soilella oli aikainen lähtö, joten me suuntasimme ihan vain nukkumaan.
Perjantai 20. - lauantai 21. joulukuuta: The Way Home
Perjantaiaamuna näkymä parvekkeelta oli tällainen. Ei kovin rohkaisevaa.
Edellisenä päivänä alkanut lumisade oli jatkunut tauotta koko yön eikä loppua ollut näkyvissä. Meidän loppupoppoo lähti illalla vasta viiden maissa bussilla takaisin Britteihin, mutta minä ja Soile lähdettiin omin voimin kohti Suomea joululomailemaan. Eli tuohon myräkkään lähdimme isojen matkalaukkujemme kanssa kahdeksan maissa aamulla. Hotellilta oli bussipysäkille varmaankin puolisen kilometriä matkaa, joten emme viitsineet tuollaisen pätömatkan takia ottaa taksia. Näin jälkiviisaana on hyvä todeta, että olisimme selvinneet niin paljon helpommalla, jos olisimme ottaneet. Tuo 500m oli nimittäin varmaan koko matkan rankin osuus.
Vaikka tie oli aurattu pahimmista lumista, niin siltikin matkalaukun raahaaminen oli todella raskasta siinä vähäisessäkin lumessa. Lisäksi melkein koko matka oli jyrkkää ylämäkeä. Kyllä tämä astmalapsi tunsi siinä, että Sestriere on tosiaankin 2000m merenpinnan yläpuolella. Hengittäminen oli niin, niin työlästä. Eikä tilannetta yhtään helpottanut yhäkin elimistössäni jyllännyt flunssa. Tuskien taipaleen taittamiseen meni melkein puoli tuntia ja sen jälkeen olin aivan hiestä märkä. Bussi oli hieman myöhässä, joten ehdimme siihen kuitenkin ongelmitta, vaikka puolessa välissä rinnettä meinasi hieman huolestuttaa. Kaiken lisäksi bussikuski oli aivan ihana ja odotti meitä, kun kävimme ostamassa liput läheisestä tupakkakaupasta. Me onnettomat, kun ei tiedetty, että niitä lippuja ei voi ostaa bussista.
Tuon jälkeen matka sujuikin aika kivasti. Bussilla pääsimme Ranskan puolelle Oulxiin, josta matkasimme junalla Torinon kautta Milanoon. Jälleen kerran oli tosi jännää seurata junan ikkunasta kuinka Alpit muuttuivat pikkuhiljaa tasangoiksi. Kyllähän siinä 3,5h junamatkan aikana maisema ehtii hyvinkin muuttua. Milanon keskusasemalla söimme ateriat Burger Kingissä ja jälkkäriksi nautimme annokset ihan oikeaa italialaista jäätelöä Italiassa. Ainakin yksi asia on taas ruksattu To do in your life -listalla. Ja se oli kyllä ihan täysin maineensa veroista. Ehkä parasta jäätelöä maan päällä!
Tuolta sitten jatkoimme taas junalla Malpensan lentokentälle, jossa saimmekin sitten odotella muutaman tovin ennen lennon lähtöä. Keskustelimme tuttuun tyyliin syvällisiä, shoppailimme hieman ja söimme todella herkulliset patongit ennen koneen lähtöä. Soile myös istui purkan päälle ja sotki housunsa totaalisesti. Siitä sai sopivasti illan naurut. Lennolla nukahdin heti, kun kone oli ilmassa ja heräsin vasta Kööpenhaminaa lähestyessä, kun kone alkoi laskeutua ja korviini sattui niin, että meinasi ihan itkettää. Vielä laskeutumisen jälkeenkin korvani olivat aivan lukossa ja kuulin kaikki äänet aivan kuin tunnelissa. Välttäkää hyvät ihmiset parhaanne mukaan räkätaudissa matkustamista. Se on todella ikävää.
Köpiksessä meillä oli koneenvaihto, joka kesti vaatimattomat 10h. Vietimme siis koko yön lentokentällä, koska olemme köyhiä opiskelijoita, joilla ei ole varaa lentää suoraan Finnairilla Suomeen. Ja se lentokenttä oli kallis! En uskaltanut edes tarkkoja valuuttamuunnoksia laskea, koska siitä olisi tullut vain itku. Mutta nälkä pakottaa syömään, oli ruoka minkä hintaista tahansa. Yritimme nukkua sellaisessa nurkassa parilla sohvalla. Soile nukkui kuin pieni eläin, mutta minulla oli rankka yö. Kävi veto ja minulla oli kylmä runsaasta vaatekerroksesta huolimatta, nukuin huonosti ja olin varma, että joku veisi meidän käsimatkatavarat, jos nukahdan kunnolla. Flunssakin valvotti vielä. Viiden aikaan, kun ihmisiä alkoi taas tulla lentokentälle, havahduin ja heräsin. Soile nukkui kuin vauva ja ihmiset pysähtyivät aina pällistelemään sitä todella hyväntuulisen oloisena. Ja minä nökötin siinä vieressä kuumeen puskiessa taas päälle. Voi jee.
Kalliin aamupalan jälkeen lento lähti viimein kohti Suomea ja nukahdin jo ennen nousua, koska olin niin äärettömän väsynyt. Heräsin Helsingin yläpuolella, kun korviin sattui taas enemmän kuin laki sallii. Pääsimme kuitenkin kotimaan kamaralle turvallisesti ja saimme matkalaukkumme ongelmitta. Samalla iski se kulttuurishokkikin, josta taisin kertoa jo aikaisemmin. Luonaan jälkeen suuntasin junalla kohti pohjoista ja kotia. Puoli matkaa meni pilkkiessä, kun en oikein osannut nukahtaa, vaikka väsyttikin kovin. Kaiken lisäksi loppumatkasta junassa oli humalaisia, äänekkäitä ja ärsyttäviä nuoria miehiä, jotka saivat erään vanhemman herrasmiehen hermon palamaan totaalisesti. Niiden välille puhkesi ilmiriita ja konduktöörin piti tulla selvittelemään asiaa ja uhkailemaan poliisilla. Tuli ihan sellainen "Voi jee, Olen taas Suomessa!" -olo, eikä mitenkään positiivisella tai kotoisalla tavalla. Kotikyläni asemalla olin 20.22 ja siellä oli vastassa minun ihana pylleröinen, palleroinen Floorani isin kanssa. Floora tuli minua oikein juoksulla vastaan ja oli niin kovin onnellinen paluustani. Kotona pääsin pitkästä aikaa saunaan ja omaan täydelliseen sänkyyni nukkumaan. Teki niin hyvää nukkua yö kunnolla vaaka-asennossa oikeassa sängyssä, jossa jouset eivät yritä puhkoa sisäelimiä. Ah, koti. <3
Kaiken kaikkiaan tuo reissu kruunasi koko syksyn ja olen äärettömän onnellinen, että lähdin sinne. Ei lukukaudelle olisi voinut parempaa päätöstä ollakaan, vaikka matkustaminen olikin vaivalloista ja tulin kipeäksi. Boratin sanoin:
Näin loppuun vielä erään tiimimme jäsenen tekemä videokooste tuosta viikosta. Nauttikaa!
