Elämme lopun alun aikoja

Viimeisen viikon aikana olen tehnyt mahdottomasta on mahdollista. Viime viikonloppuna sain tehtyä sen graffiti-analyysin, jonka palautus oli maanantaina. Sain kyhättyä sen kasaan ihan kivasti eikä tarvinnut edes koko yötä valvoa sen tiimoilta. Kampuksella hehkutin sitten jokaiselle tutulle vastaantulijalle, että sain esseeni tehtyä ja olen menossa palauttamaan sitä. Pienistä asioista sitä ihminen voi olla innoissaan. Mutta maanantai-iltapäivänä maailmani romahti. Sain tietää, että olin elänyt väärissä luuloissa English for Academic Purposes -moduulin portfolion deadlinen kanssa. Luulin, että sen palautus on tiistaina 25.3., vaikka se olikin torstaina 20.3. Minulla oli siis kaksi deadlinea tuolle torstaille.

Sain pienen romahduksen seminaarissa, kun Seda kertoi minulle, että se portfolio pitää palauttaa jo parin päivän päästä. En siis mitään oikeaa mielenterveyden pettämistä, mutta oli pakko jotenkin ilmaista fyysisesti sitä epätoivoa, joka minut valtasi. Valuin siis tuoliltani lattialle istumaan ja kierimään nauraen ja tukkaani repien. Minulla on alkusyksystä asti ollut aikaa kasata sitä portfoliota, mutta tietenkään en ole viitsinyt laittaa tikkua ristiin sen tiimoilta ennen viime viikkoja. Minä vaan niin sydämeni pohjasta vihaan tuota moduulia, että se on aiheuttanut minulle fyysistä kipua. Tuohon portfolioon olisi pitänyt kerätä jotain omakeksimiä kielen oppimisaktiviteetteja oman kielitaidon parantamiseksi ja sillä olisi pitänyt osoittaa kuinka kielitaito on kehittynyt kurssin myötä. Kuulostaa todella hienolta, mutta en ole lämmennyt tuolle hommalle sitten ollenkaan. Opiskelen yliopistotasolla, joten minulla ei ole mitään mielenkiintoa opiskella englantia samaan tyyliin kuin jossain peruskoulussa. Ei vaan kiinnosta. Tuolloin maanantaina tuo portfolio oli siis noin puolivälissä samoin kuin se toinenkin essee, jonka palautus oli torstaina. Ensiluokkainen sotasuunnitelmani oli kyhätä tuo portfolio kasaan tämän viikonlopun aikana, mutta se suunnitelma ei nyt mennyt ihan niin kuin Strömsössä. 

Opettaja ihmetteli romahtamistani, ja kerroin tilanteeni ja totesin olevani lirissä. Opettaja oli samaa mieltä, mutta totesi vain, että juo paljon kahvia ja ala vain kirjoittaa. Mutta en pidä kahvista! Seuraavaksi se ehdotti huumeita. Aloin jo lämmetä tuolle ajatukselle, koska tilanne oli niin epätoivoinen. Harmikseni se ei kuitenkaan tiennyt keneltä niitä huumeita voisi ostaa, joten se sitten jäi. Kummasti tuo deadline pressure vaan saa motivaation nousemaan, koska kämpille päästyäni aloin kirjoittaa ja tekstiä tuli sivutolkulla. 

Seuraavana päivänä kävin anomassa lykkäystä tuolle portfolion palautukselle. Ajankohta oli viime tipassa, mutta aina kannattaa yrittää. Se oli kyllä mutkikas prosessi. Siellä toimistossakaan ne eivät tienneet, miten tämä lisäajan anominen tapahtuu. Aikansa pohdittuaan ne kuitenkin lähettivät minut tulostamaan netistä virallista lomaketta, joka piti täyttää ja palauttaa perusteluineen. Koska päivämäärien sotkeminen ei ole legiitti syy tällaisissa asiossa kirjoitin siihen, että koulutehtävät kuormittavat minua liikaa ja mielenterveyteni on pettämässä. Palautin sen ja jäin odottamaan vastausta. Keskiviikkoaamuna sähköpostiin oli tullut viesti, että lääkärin todistus puuttuu. Ei sitten. En varmasti lähde minnekään lääkärille valittamaan. Mieluummin kuolen unen puutteeseen. 

Vaikka tilanne oli noin yleisesti ottaen todella epätoivoinen, niin jostain syystä en siitä kuitenkaan mitään hirveää tajunnantasoista stressiä kerännyt vaan oloni oli oikeastaan varsin seesteinen. Kävin normaalisti rugbytreeneissä ja ratsastamassakin keskiviikkona. Kaiken muun ajan kirjoitin. "Hieman" lyhensin yöunia ja keskiviikon ja tortain välisenä yönä vedin kunnon All-Nighterin loppukirinä. Tai no, ei se edes ollut oikea All-nighter, koska nukuin jonkun 2,5h aamusta. Tortaiaamuna suuntasin yliopiston kirjastoon yhdeksäksi hirmuisen mässykasan kanssa. Siinä aamulla keksin vielä yhden aktiviteetin tuohon portfolioon, oikoluin molemmat tehtävät moneen kertaan läpi ja tein yleistä hienosäätöä. Kaiken kaikkiaan olen noiden kolmen tämän viikon palautettvan tehtävän suhteen kasannut sellaiset reilu 100 sivua tekstiä reilussa viikossa. Okei, on siinä määrässä paljon ihan liitteitä, luetteloja, listoja yms. ylimääräistä, mutta kuitenkin olen varsin vaikuttunut, että selvisin noinkin massiivisesta projektista hengissä. 

En ole edes ainoa, joka on ollut kapasiteettiensa rajoilla tässä viime aikoina. Siellä kirjastossa tapasin Katien, joka oli ollut siellä kirjastossa 23,5h putkeen kirjoittamassa esseetä. Minäkään en pystyisi tuollaiseen suoritukseen. *Nostaa hattua* Sain palautettua sekä portfolion että esseen ennen kolmea iltapäivällä ja voi sitä helpotuksen määrää, kun sain ne pois mielestä. Samalla se kuitenkin iski tajuntaan: tämä on lopun alku. Nuo level 5:n moduulit ovat nyt ohi, kasvatustieteiden kurssilla on enää pari "assignment workshopia" eli ohjeistusta esseen rakentamiseen ja historian kursseilla on enää neljä luentoa jäljellä. Kamalaa. Ajallisesti minun pitäisi olla täällä vielä kolmisen kuukautta, mutta pakollista kampuksella oloa ei enää juuri ole. Surullista. En tajunnut, että tämä tulisi niin äkkiä. 

Joka tapauksessa tästä viikosta hengissä selviäminen on ehdottomasti juhlimisen arvoinen asia ja Chantalin synttärit sattuivat olemaan sopivasti eilen. Jostain kumman syystä olen saanut sellaisen maineen, että minua naurattaa kovin, kovin paljon pienessä humalassa ja olen erittäin hauskaa seuraa silloin. Tästä syystä saan parhaimmillaan kolmiin pirskeisiin viikottain kutsuja. Elämä on niin rankkaa. Ja voi luoja, että eilen oli niin hauskaa! Nauroin niin paljon, että kieriskelin taas vain lattialla. Aluksi olimme Chantalin luona, josta suuntasimme myöhemmin Student Unionin baariin. Aivan loisto ilta, pakko myöntää. Kotimatkalle nappasin grillikojusta hampparin ja ranskikset, mutta matkan varrelta yhytin erittäin huonossa hapessa olevan tytön, joka oli ihan kuorrutettu omasta oksennuksestaan. Kysyin onko sillä kaikki hyvin ja sehän alkoi sellaista tarinaa kertoa kurjasta poikaystävästään. Jäin siis siihen kuuntelemaan ja jaoin ranskikseni sen kanssa. Tyttö- polo oli niin kurja. Lopulta siihen tuli joku ihan rehdin oloinen poika, joka soitti sille tytölle taksin ja lupasi saattaa sen sinne taksiin. Minä jatkoin kämpilleni. Tänä aamuna taas heräsin kuin vieteri yhdeksältä sängystä ylös. Olo oli niin virkistynyt ja tuottelias. Harmi vain, että kaikki tehtävät on jo tehty ja tämä on opiskeluvapaa viikonloppu, joten olen koko päivän vain selannut Internetiä. Ja kerrankin olisi sellainen olo, että nyt tulisi akateemista analyysia vaikka muille jakaa!   

Enkös olekin lahjakas kuvanmuokkaaja? Meni varmaan vartti, että sain nuo pinkit lootat tuohon maalattua paintilla. Lol. Ja vielä niin tumpelo olen teknologian kanssa, että en saa tuota isoa väliä tuosta Chantalin statuspäivityksen alta pois. Argh. 

No, jos jotain negatiivista, niin oikea silmäni on tuntunut kummalliselta muutamien viimepäivien aikana ja tänä aamuna siinä olikin sitten herpes. Ilmeisestikin kroppa on ollut kuitenkin kovan psyykkkisen stressin takia hieman ylikierroksilla ja nyt immuniteetti antoi periksi, kun stressi helpotti. Mielenkiintoista kyllä minulla ei ole ikinä ennen ollut herpestä silmässä. No Zoviraxia vaan, niin siitä se paranee muutamassa päivässä. Niin. Ja näin tänään kauppareissulla rotan yhdellä sivukujalla. Tai sitten se oli ihan hiton iso hiiri. Mutta sen hännän perusteella sanoisin, että se oli rotta. Ja vielä todella rohkea. Minä pelkäsin sitä enemmän kuin se minua. Hui.