Tai no, tarkemmin ottaen tästä talosta näin aluksi. Siivoojammekin sen ilmaisi hyvin kauniisti viime keskiviikkona, kun sen kanssa juttelin: "This house is really falling apart". Olen tainnut aina silloin tällöin sivulauseessa mainita, että tämä talo ei ole varsinaisesti mikään palatsi ja vähän siellä ja täällä on häikkää. Sama linja jatkuu. Viime viikonloppuna tuo minun huoneen vieressä olevan vessan pytty alkoi vuotaa. Luojan kiitos puhdasta vettä. Koko vuoden ajan se pytty on ollut hieman huojuva ja hutera, mutta nyt se sanoi sopimuksensa lopullisesti irti. Sellainen kiva vesivana sieltä kasteli koko lattian märäksi eikä sille tullut loppua.
Ilmoitimme asiasta yliopistolle ja maanantaina pari tyyppiä kävi sitä katsomassa. Totesivat, että tilanne on paha. Tiistaina ja keskiviikkona siinä kävi muutaman tunnin ajan pari miestä rymyämässä ja repivät lattiaa myöten kaiken irti koko huoneesta. Tai no, toinen teki töitä ja toinen puhui melkein koko ajan puhelimessa (Nokia 3310, Für Elise soittoäänenä, möisin sieluni saadakseni tuollaisen kunnon puhelimen vielä kerran elämässä). Melkein jopa tehokasta työntekoa. Varsinkin kun molempina päivinä ne olivat täällä jonkun kolmisen tuntia. En tajua miten ne pystyivätkin niin kovaa mekkalaa pitämään ja jättämään jälkeensä sellaisen sotkun. Ne eivät ikinä siivoa jälkiään. Torstaina kukaan ei viitsinyt tulla jatkamaan hommaa ja tänään siellä on ollut vain yksi mies naputtelemassa jotain. Saahan nähdä kuinka pitkään saamme taas elää vain yhdellä suihkulla ja yhdellä vessalla...
Alkukuusta myös kattolamppuni simahti yksi ilta. Tein siitä ilmoituksen ja seuraavana päivänä se oli käyty korjaamassa ja samalla ne olivat myös vaihtaneet paikaltaan irtoilevan valokatkaisimen uuteen. Kiva, että saivat edes tuon homman tehtyä järkevällä aikataululla, mutta voi apua sitä siivoa, jonka ne miehet olivat jättäneet jälkeensä. Huoneeni oli kuin hävityksen kauhistus niiden jäljiltä.
Olemme työllistäneet ahkerasti yliopiston henkilökuntaa myös aiheuttamalla palohälytyksiä. Ensimmäisen aiheutin minä yhtenä maanantaina, kun rugbytreenien jälkeen kävin oikein kuumassa suihkussa kylmässä kastumisen jälkeen. Koko suihkuhuone oli pelkkää vesihöyryä. Ulos käytävään astuessani näen kuinka se vesihöyry oikein pöllähtää pilvenä ulos ovesta suoraan palohälyttimeen. Kolmen sekunnin aikana ehdin ajatella suurin piirtein "O-ou... Tämä ei ole hyvä..." ja seuraavassa hetkessä se järkyttävän kova palohälyttimen sireeni alkaa huutaa. Sitten kyhjöttelinkin taas ulkona kylmässä pyyhe päällä melkein kymmenen minuuttia odottaen, että vahtimestarit tulisivat kytkemään sen hälytyksen pois päältä. Se siitä kuumasta suihkusta ja sen hyödyistä. Sentään palokunta ei tule tänne automaattisesti, koska näitä vääriä hälytyksiä sattuu jatkuvasti.
Saman viikon lauantaina sitten afrikkalainen ystävämme yritti ihan oikeasti polttaa koko mökin maan tasalle. Se ääliö oli ruvennut jotain kokkailemaan pannulla ja jättänyt ruoan oman onnensa nojaan käristymään ja lähtenyt itse omaan huoneeseensa kolmanteen kerrokseen. Äly hoi älä jätä. Siitä paistinpannusta ei jäänyt kuin mustaa jäljelle ja koko talo oli savua täynnä. Muutama päivä sitten tämä taas keksi laittaa terästermarin mikroon... Silloin salamoi sisällä talossa. Pitäisikö minun olettaa, että se on jostain savimajasta kotoisin ja kokannut jonkin lehmänlannalla lämpiävän nuotion äärellä aina ruokansa?
Ja tämä johdattelikin kivasti sitten tähän yhdessä asumisen ongelmaan. Eilen pidettiin kunnon Marttojen juorukerhoa noiden brittityttöjen kanssa keittiössä. Varmaan tunti vaan jauhettiin paskaa muista ja tultiin siihen lopputulokseen, että ne ollaan ainoat normaalit ihmiset tässä talossa. Se lähti siitä, kun huomasin, että joku oli taas (jo kolmannen kerran) nakertanut kurkkuani. Mikä ihme siinä minun kurkussa viehättää niin?! Totesin siis, että tilanteelle on tehtävät jotain ja kirjoitin sellaisen kivan passiivis-aggressiivisen lapun jääkaappiin, jossa kehotin jättämään kurkkuni rauhaan ja ostamaan oman. Siinä lapussa en kyllä ilmaissut asiaa noin nätisti, koska halusin, että viesti menee perille.
Eilen sitten selvisi, että se kurkkuvaras oli afrikkalainen ystävämme, jolla taitaa oikeasti hieman viirata päässä. Satuin olemaan tiskaamassa, kun se tuli keittöön ja huomasi sen noottini. Selvästikin se reagoi siihen aika vahvasti ja alkoi selittää jotakin sillä sen mongerrusenglannilla. En oikeasti ymmärtänyt sanaakaan, mitä se papatti siinä. Siinä vaiheessa, kun se heilutteli omaa kurkkuaan ilmassa ymmärsin, mistä on kyse. Ja rupesin melkein nauramaan. Olin niin äärettömän huvittunut tilanteen koomisuudesta. Se taisi ilmeestäni huomata, että ei minulle kannata edes yrittää selittää mitään ja lähti pois. Ja vihdoin pystyin nauramaan partaani. Jospa se nyt lopettaisi tuon kurkkuvarastelun.
Mutta joo. Tämän henkilön kanssa eläminen on muuttunut hieman ongelmalliseksi. Hän käy suihkussa joskus aamukolmen aikoihin monta kertaa viikossa ja herättää näin minut ja Jennyn, jotka asumme suihkun molemmin puolin. Ja pesee pyykkiä keskellä yötä ja koko talo tärisee. Ja ne sen kokkailut. Olen useamman kerran löytänyt keittiöstä ylikiehuvia keitoksia ja kokki huitelee jossain ihan muualla. Kaiken lisäksi se tekee jotain omituisia etnisiä ruokia hyvin yksipuolisella ohjeella. Aina joko riisiä tai couscousia ja mausteita. Ja ne mausteet laittavat koko talon löyhkäämään. Se on jotain aivan järkyttävää. Ja sitten se tekee olevinaan sitä ruokaa kokonaiselle armeijalle. Tällä hetkellä jääkaapissa on 13, SIIS KOLMETOISTA, isoa säilytysrasiaa sen riisimössöjä. Ihmekäänkö, että sinne jääkaappiin ei muiden ruoat mahdu. Eikä se edes syö niitä. Yksikin kipponen on ollut minun hyllylläni kohta pari kuukautta. Ja vaikka sille sanoisikin näistä asioista, niin mikään ei muutu. Ihme tyyppi.
Melkein yhtä kummallinen (tai jopa kummallisempi) on kiinalainen ystävämme. Helmikuun lopussa se tuli minulle jopa ujosti juttelemaan. Ainoa sana, jonka se osasi sanoa englanniksi oli "iPhone 5". Lähinnä viittomien avulla ymmärsin lopulta, että hän tarvitsisi uuteen hienoon luuriinsa laturia ja pyysi minulta sitä lainaan. Sori, minun halpis-Samsung ei sovi omenapuhelimen kanssa yhteen. Sitten helmikuun 28. päivä Jenny todisti, kun tämä kaveri lähti kotiin pääsiäslomalle ison matkalaukun kanssa. Ja se pääsiäisloma alkaa 14. huhtikuuta. En tiedä pitäisikö tässä itkeä vai nauraa. Ei taida tyyppi päästä kurssejaan läpi, jos se on puolet lukukaudesta "pääsiäislomalla".
Turkkilainen ystävämme taas on ihan täysjärkinen, mutta ainoastaan äärettömän saastainen. Ei ollut syksyllä, mutta nyt tilanne on mennyt ihan mahdottomaksi. Varsinkin, kun se poikaystäväkin asuu täällä ja on ihan samanlainen hepsankeikka. Keittiö on hetkittäin kuin kaatopaikka, koska ne eivät koskaan tiskaa tai siivoa jälkiään. Yhtenä päivänä olin menossa laittamaan ruokaa, mutta kaikki pinnat olivat lian, roiskeiden, murujen ja likaisten astioiden peitossa. Meinasin pyörtyä ja totesin, että en taidakaan syödä tänään. Mieluummin olen nälässä kuin kokkaan tuollaisessa keittiössä.
Niin ja olihan meillä myös todella kypsä vessapaperisota ennen kuin se vessa hajosi. Me ollaan tässä menty sillä periaatteella, että kaikki ostavat omalla vuorollaan sitä paperia. Jostain kumman syystä siinä kävi kuitenkin niin, että minä ostin kolme isoa rullaa pelkästään alkuvuoden aikana. Toiset taas eivät ostaneet yhtäkään. Päätin sitten lopettaa tämän muiden holhoamisen. Hoitakoot itse paskansa. Kirjaimellisesti. Viikon päivät siinä meni ennen kuin joku vihdoin osti sinne pari pakettia. Minun oli helppo pitää rullaa tuossa pöydän nurkalla ja aina vessaan mennessä napata se matkaan, koska vessa on ihan tuossa vieressä. Jollekin muulle tämä systeemi oli kuitenkin niin rasittava, että se antoi periksi ja katson voittaneeni tämän taiston. Voinen ehkä jopa taas tarpeen tullen ostaa sitä yhteistä kakkapaperia. Ehkä toukokuussa sitten.
Onneksi olen näillä näkymin muuttamassa syksyllä Jyväskylässä ihanan, rakkaan Hannani kämppikseksi, joten siellä ei pitäisi olla näin rasittavaa tämä elämä. Ei tämä kyllä nytkään mitään kärsimystä ole ja mieluummin näin kuin jossain yksiössä homehtuen, mutta välillä tekee mieli takoa järkeä noiden tallukoiden kalloihin. Kaikki olisi niin paljon helpompaa, jos ne huomioisivat, että täällä asuu muitakin ihmisiä. Olen kuitenkin Hingunniemen tasavallassa saanut aika hyvän siedätyshoidon tähän yhteisasumiseen. Tiedän, että monille muille tämä tämän hetkinen tilanteeni olisi aivan liikaa. Minulle ei. Olen nähnyt pahempaakin.
Mitäs muuta? No ainakin alkukuuusta kevät ja hyvät säät saivat ilmeisesti hormonitoimintani heittämään härän pyllyä ja olin suorastaan euforisen onnellinen. Olo oli kuin Hangon keksillä ja Naantalin auringolla samanaikaisesti. Se oli kyllä hienoa aikaa, mutta on tasoittunut tähän hetkeen mennessä huomattavasti. Mutta come on, tällaisia säätiedotuksia katsellessa ei voi kuin hymyillä.
Tuota onnea ei laimentanut edes se, että me hävittiin rugbypeli Edge Hilliä vastaan ja täten jäätiinkin toiseksi liigassa. Hieman harmi se oli, koska tytöt pelasivat tosi hienosti ja loppupisteet olivat 28-24. Peliaika loppui juuri ikävästi, kun me oltiin edetty hyvin vastustajan puolelle. Oltaisiin tarvittu vaan viisi minuuttia lisää ja me oltais edetty se jäljellä oleva 20 metriä ja saatu sillä se viisi pojoa, jolla oltaisi juuri ja juuri voitettu. Se oli niin lähellä! Illalla mentiin sitten koko tiimin voimin ulos juhlistamaan loistokasta taistelua ja voi luoja, että se oli taas niin uskomattoman hauskaa. Aamuneljältä makasin kadulla selälläni nauraen niin, että itkin. Että ihmisellä voikin olla niin hauskaa! Suorastaan luonnotonta.
Myöskin ratsastukset ovat menneet kivasti. Minulla ei ole ollut tällaista paloa tähän harrastukseen pariin vuoteen. Silloin Uljas Musta Remukseni tuntui niin elämäni hevoselta ja viime vuosi menikin sitä surressa, mutta nyt minusta tuntuu, että olen viimein päässyt siitä yli. Yhden kerran ratsastin taas norsuheppa Dallasilla. Tällä kertaa se oli huomattavasti paremman oloinen kuin ensimmäisellä yrityksellä. Se tuntui jotenkin hirmu motivoituneelta työskentelmään ja yritti kovasti. Välillä se kulkikin ihan kivassa paketissa, mutta väsähti auttamattomasti loppua kohden. Tehtiin ravilisäyksiä sillä tunnilla ja se oli aika huisia, koska ratsulla on kuitenkin todella paljon liikettä, mutta lihakset puuttuu. Se siis vaan tohotti menemään ja huiski niillä koivillaan joka suuntaan. Yksi 60m pitkä sivu meni suurin piirtein kolmella askeleella, kun tämä paineli menemään. Opettaja ehdotti myös laukkalisäyksiä, mutta totesin, että silloin me laukattaisiin suoraan Atlantille asti. On se Dallas vaan niin luttana.
Toisella tunnilla menin lempiponillani Kingillä. Alkutunnista se vaan pissi minun silmään ja yritti lintsailla parhaansa mukaan. Hirmuinen kelmiponi. Opettajan mukaan kaikki Weshit omaavat tuota samaa asennetta. Niin ihmiset kuin hevosetkin. Sitten sain raipan ja johan alkoi parin napautuksen jälkeen olla kuuliaista kaveria. Harjoiteltiin taas sitä koulurataa, mitä aikaisemminkin eli omaa vuoroani odotellessa sain työstää ratsuani ihan omien halujeni mukaan, koska olin viimeisenä vuorossa. Tein siis jatkuvalla syötöllä siirtymisiä, avoja, väistöjä, peruutuksia, voltteja jne. ja vaadin siltä välitöntä reagoimista. Ja niin vain siitä tuli hienon hieno olympiaratsu jälleen kerran. Harmi vain, että sain ajoitettua sen virittelyhuipun juuri ennen omaa vuoroani ja lähtiessäni omalle radalleni poni alkoi jo väsyä. Silti se yritti tosi hienosti ja alkurata meni aivan oppikirjan mukaan. Laukkaympyrällä se sitten pelästyi laitumelta tulevia lajitovereitaan ja sinkosi ympäriinsä. Voi vaikka vannoa, että jokainen sen jalka juoksi eri kulmaan. Tuohon sitten hävisi se flow ja loppuohjelma menikin vain vähän sinne päin. Mutta Kingi on silti paras. Siinä on sellaista samanlaista jääräpäisyyttä ja juntturiutta kuin suomenhevosissakin. Tulomatkalla tallilta meni muutes tunti normaalin 20+ minuutin sijaan, koska tiellä oli sattunut onnettomuus. Kuinka yllättävää. Ja tämä oli juuri silloin, kun minun olisi ehdottomasti pitänyt olla kirjoittamassa niitä esseitä. Heh heh.
Toissapäivänä menin taas opettajan lellikillä eli Scarlettilla. Se ei ollut läheskään niin hyvä kuin ensimmäisellä kerralla. Kingin tavoin sekin jäi pohkeen taakse ja venkoili ennen kuin sain raipan kätösiini. Siitä se sitten piristyi, mutta ei ikinä rentoutunut samalla lailla kuin aikaisemmin ja meni vain hetkittäin oikein päin. Siltikin se oli ihan söpö. Koska opettajamme on hullu nero, niin se keksi viimeisen kymmenen minuutin aikana, että voitaisiin hypätä vielä muutama este näin koulutunnin päätteeksi. Siinä Scarlett oli aivan huippu ja sillä oli nautinto hypätä. Ah, alan oikeasti löytää taas tämän sisäisen esteratsastajani.
 |
| Toivotteko koskaan olevanne täysiverisiä laukkahevosia? Minä toivon. |
Viime viikkoina on ollut myös societyjen vuosikokouksia (AGM = Annual General Meeting) ja rugbyn tiimoilta yksi muukin tapaaminen. Noissa kokouksissa on valittu uudet komitean jäsenet ensi lukuvuodelle ja käyty asioita läpi. Jotenkin surullista tietää, että nämä ihmiset ne jatkavat täällä ensi vuonna tällaisilla kokoonpanoilla ja minä en kuitenkaan ole enää täällä. Nyyh. Tuo ylimääräinen rugbypalaveri oli kanssa mainitsemisen arvoinen. Siellä periaatteessa vaan palaveroitiin kuinka tämä kausi on mennyt ja mikä on ollut hyvää ja mitä pitää kehittää ja näin päin pois. Minä sain kuitenkin valmentajaltamme oikein erityismaininnan, koska hänen lempitreeninsä oli se yksi kerta, kun minä taklasin koko tunnin ajan ihmisiä tosi hyvin. Voi lol. Sen mustan silmän jälkeen en ole siis ollut mikään täyden kontaktin ystävä, mutta tuolla yhdellä kerralla ei juuri muuta tehtykään ja jostain syystä vain onnistuin silloin myös siinä taklailussa. Olin lähinnä syvästi huvittunut. Ja otettu, että Nathan oli viimein opetellut nimeni. En ollut vain "sinä/se/tuo/" vaan peräti ihan "Maria". Marja saattaa olla hieman liikaa vaadittu, joten tuo saa kelvata. Soileakin se kutsui aluksia "Kathryn" -nimellä, koska Soile oli liian vaikea. Sitten se taisi olla "Solei" jossain vaiheessa, mutta nyt voin vaikka vannoa, että olen jonkun kerran kuullut sen puhuvan ihan oikein Soilesta.
Olenko muuten kertonut siitä, että olen ikuisesti muotopuoli sen potkun takia? Siis sen, josta sain sen mustan silmän. Siitä jäi nimittäin sellainen rustopatti kulmakarvani alapuolelle. Ei se varsinaisesti kipeä ole eikä näy ulospäin, mutta tuntuu hyvin selvästi. Olenkin kuin Repomies aina, kun kerron ihmisille siitä ja yritän saada niitä kokeilemaan, miltä sen tuntuu: "Tässä se on! Kokeile sitä! Siitä vähän silität, niin tunnet sen oikein hyvin. Eikös olekin tosi ällö?". Joo, olen katsonut liikaa Pasilaa. Jotenkin minulla on sellainen tunne, että olen 'scared for life' ja tuo kuhmu ei tykkää pakkasesta ja kenties pystyn vielä ennustamaan säätiloja sen avulla. Vähän niin kuin vanhat mummot lonkkiensa avulla.
Mitäs vielä? Hmm... Tämä autottomuus alkaa olla minulle jo hieman liikaa tällä hetkellä. Se pari kuukautta vielä menee, mutta nyt minulla alkaa olla psyykkisiä oireita, koska en ole päässyt sitten vuoden vaihteen auton rattiin. Oikeasti. Olen useamman kerran nähnyt "märkiä" unia autolla ajamisesta. Se on ihan hirveää uneksia painavansa kaasua tai vaihtavansa vaihdetta, ja seuraavassa hetkessä herää sydän pamppaillen hirveään pettymykseen. Olisi vaan pitänyt kouluttautua rekkakuskiksi niin saisi sydämensä kyllyydestä istua siinä ratin ääressä. Jos tämä tilanne ei helpota, niin minun on ehkä pakko ihan vaan oman mielenterveyteni takia käydä vuokraamassa auto päiväksi ja ajella ympäriinsä päämäärättömästi.
Muutenkin meinaa pukata matkustelukuumetta, kun ikkunastani näen vain lentokoneiden vanoja taivaan täynnä. Nyt olisikin mitä mainion aika tutkailla hieman tätä ympäristöä ja mieleni tekisi käydä Liverpoolissa ja Manchesterissa tai edes Cheshire Oaksissa katsomassa se uusi 300: Rise of an Empire -leffa, mutta jotenkin hirvittää tuo huhtikuussa edessä oleva rahanmeno, niin se jarruttaa. Parin viikon päästä olen jo Irlannissa. Jaiks! Toisaalta ei tekisi mieli kitkutellakaan, joten saatan päätyä nostamaan hieman opintolainaa ensimmäistä kertaa elämässäni. Pitää katsoa. Viikon päästä tulee sentään taas opintotuki.
Väittäisin, että minulla on ollut tässä viimeisen viikon aikana jonkinlainen synnytyksen jälkeinen masennus. Nuo viime viikon kurssityöt ovat olleet alusta lähtien jonkinlainen merkkipaalu täällä olon suhteen ja nyt kun niitä ei enää ole, niin olo tuntuu jotenkin tyhjältä. En ole saanut koko viikon aikana aikaiseksi yhtään mitään. En ole edes raikonnut tuota järjetöntä paperikasaa tuosta työpöydältä. Jotenkin on vaan niin vaikea ymmärtää, että en tarvitse enää noita papereita ja voin laittaa ne kansioon. Ehkä huomenna sitten. Tai sunnuntaina. Samalla voisin muutenkin siivota täällä. Ei vaan millään jaksa kiinnostaa.
9. päivä huhtikuuta olisi se ratsastuskerhon sisäinen kilpailu, mutta samana päivänä on myös meidän rugbyjoukkueen sisäinen North vs. South -peli. Ratsastuskilpailuissa olen ennenkin ollut, joten olen erittäin omistautunut tuolle rubgypelille. Ideana on siis, että etelästä kotoisin olevat pelaajat muodostavat oman joukkueen ja pohjoisesta kotoisin olevat omansa. Minä luonnollisestikin kuulun tuohon pohjoiseen sakkiin. Keskiviikkona Alexin synttäreillä kinasin puoli iltaa meidän tuomarin kanssa siitä kumpi voittaa. Se on Devonista, Etelä-Englannista, ja oli vahvasti sitä mieltä, että pohjoisella ei ole mitään mahiksia etelää vastaan. Minä taas olin tietenkin päinvastaista mieltä. Se oli todella kehittävä eipäs-juupas -väittely, jota muistelen vieläkin lämmöllä. Pohjoisen on pakko voittaa! Siis kerta kaikkiaan pakko!
Ja niin. Minä olen ilmeisesti laihtunut. En nyt mitenkään hirmuisesti, mutta niin, että se tuntuu, vaikka ei välttämättä niin näkyisikään. Jossain vaiheessa vain hoksasin, että rintsikoissa on puolet tyhjää tilaa. Se oli pienoinen järkytys. Viime perjantaina sitten eksyin vahingossa vaatekauppaan ja pukukopissa näin itseni kokovartalopeilistä ensimmäistä kertaa aikoihin. Ja näytin ihan joltain hiphopparilta, kun housut olivat niin löysät. Eihän sellainen sovi. Suuntasinkin sitten Primarkiin ja ostin parit halpishousut, mutta koska värivalikoima noissa housuissa oli niin ihana niin kävinpä ostamassa tällä viikolla vielä pari lisää. Nyt siis omistan vihreät, punaiset ja pinkihköt housut. Värit vaan on niin minun juttu. Tissiliiviostosten tekeminen onkin vaikeampaa, kun ympärysmitasta on hävinnyt kymmenen senttiä, mutta kuppikoko ei ole muttunut sitten yhtään. Ei vaan tunnu löytyvän sopivia, jotka tukisivat tarpeeksi. Tämä on näitä ensimmäisen maailman ongelmia. Huoh.
Mutta eipä tässä muuta tällä kertaa. Kertokaa minulle, jos haluaisitte minun kertovan jostain spesifistä asiasta, joka kiinnostaisi. Minulla olisi nyt ihan mukavasti aikaa kirjoitella. Vaikkakin tämä suomi tuntuu vieläkin hyvin kankealta. Olen jo kolme kertaa oikolukenut tuon tekstin ja joka kerta kauhistunut mitä hirveimmistä taivutusvirheistä. En ymmärrä, miten kukaan pystyy oppinaan suomea vieraana kielenä, kun näin natiivinakin se tuntuu aivan mahdottoman vaikealta. Terveiset keväisestä Chesteristä!
