Mutta joo, siitä toukokuusta, joka alkoi vapusta. Briteissä ei oikeastaan ole sellaista juhlapyhää kuin vappu, mutta se ei estänyt meitä suomalaisia juhlistamasta sitä. Kyhäsimme kasaan vappupäivällisen, joka koostui perunasalaatista, nauravista nakeista ja halvasta viinistä. Monet vaihtarikaverit olivat tuolloin vielä pääsiäislomalla, mutta Mari ja Julien olivat sentään Chesterissä, joten kutsuimme heidät mukaan syömään ja esittelimme heille suomalaista vapunviettoa. Siinähän se ilta vierähtikin kivasti sosialisoituessa.
Olin suunnitellut omistavani vappupäivän ahkeralle esseenkirjoitukselle, mutta kovasta yrityksestä huolimatta tekstiä ei vaan alkanut syntyä. Joskus vaan on sellaisia päiviä, että ei vaan kirjoitus rullaa sitten ollenkaan. Viime hetkellä siis päätin lähteä kavereiden kanssa Liverpooliin shoppailemaan. Tai no, minun kohdallani "shoppailemaan". Olin vahva ja vastustin kiusauksia enkä oikeastaan ostanut mitään. Voin olla ylpeä itsestäni. Muut onneksi olivat sitten tuotteliaita minunkin edestä, joten ei ollut mikään hukkareissu. Vaikka päivä oli minulle vaan hengailua, niin mieluummin lähden mukaan tuollaisille kivoille retkille kuin jään kotiin kirjoittamaan Brittihallituksen menettelytavoista nuorisotyöttömyyden välttämiseksi. Oli se niin kuivaa kirjoitettavaa.
Minulla on kuitenkin tunne, että kohta joudun ostamaan taas jotain uutta päällepantavaa. Ainakin alusvaatteita. Tissiliiveissä kun on taas tyhjää tilaa ja vyöstä meinaa reiät loppua, samoin kuin rannekellosta. Eikä kyllä housutkaan ole enää niin tyköistuvia kuin ennen. En käsitä. Olenko taas muka laihtunut? Kaiken maailman järjen mukaan sen ei pitäisi olla mahdollista, koska tämä elämä on ollut aivan rappiolla sekä syömisten että juomisten suhteen viimeisen parin kuukauden ajan. Tässä on kuitenkin jonkun kerran tullut käytyä ulkona syömässä. Useammin kuin kerran Mäkkärissä. Pitsakin on saattanut maistua. Ja Subway on aina hyvää. Minulla on varmaan jokin sisäloinen.
Muutenkin toukokuun aikana tuli käytyä useamman kerran Liverpoolissa. Kolmas päivä (eli ihan pari päivää edellä mainitun reissun jälkeen, hups) suuntasin sinne ihan yksikseni. Ensimmäiseksi menin sinne Merseyside Maritime Museumiin, jonne jo reilu viikko aikaisemmin yritin päästä serkkupisaroiden kanssa. Siellä oli kaikkea merenkäyntiin liittyvää, mutta kaikkein kiinnostunein olin Titanic-näyttelystä. Se oli todella vaikuttava ja tykkäsin paljon. Siellä oli esillä matkustajien tarinoita, meren pohjasta nostettua irtaimistoa ja selviytyjien lahjoittamia tavaroita. Jotenkin herkistyin ihan totaalisesti, koska Titanicin uppoaminen on kuitenkin niin mahdoton tragedia, vaikka juuri sen takia se onkin niin legendaarinen tapahtuma historiassa. Tippa linssissä suurin piirtein kiertelin siellä loppuajasta. Kannattaa ehdottomasti käydä, varsinkin kun ihan ilmaiseksi pääsee sisälle.
Päivän kohokohta oli kuitenkin Singing in the Rain -musikaali Empire-teatterissa. Noilla West End -tuotannoilla kun on silloin tällöin kiertueita ympäri maata ja sitten tällainen mahdollisuus tulee aivan naapuriin, niin eihän sitä voinut olla hyödyntämättä. Minä niin rakastan musikaaleja. Elokuvia paljon, mutta kyllä oikeassa teatterissa nähty live show on jotain niin uskomatonta, että ei sitä voi edes oikein sanoin kuvailla. Tästä syystä ulkomaanmatkani ovat suuntautuneet niin useasti Lontooseen, koska siellä nyt vaan ovat maailman huiput tämän taiteenalan parissa. Toinen vaihtoehto olisi Broadway, mutta New Yorkiin on jo kalliimpaa matkustaa, mutta kyllä minä sinnekin vielä joku päivä varmasti pääsen!
Edullisella £46 hinnalla sain aivan huippupaikan kahdeksannelta riviltä lavan edestä. En ole varmaan ikinä ollut noin hyvällä paikalla ja suorastaan onnesta soikeana istuin siinä, kun pystyin näkemään jopa näyttelijöiden naamat. Pieni vika oli kyllä, että eteeni tuli istumaan kaksi isoa kaljua miestä, ilmeisesti veljekset. Ei se kuitenkaan ollut niin paha, kun joskus olen leffateatterissa katsonut elokuvaa suurin piirtein kiiltävän kaljun heijastuksista. Musikaali oli niin hieno! Niin hieno! Aikasemmin olen nähnyt mm. Lés Miserablesin ja Oopperan kummituksen, joissa pääpaino on ollut vaikuttavissa lauluesityksissä, mutta tässä musikaalissa tanssiesitykset olivat huomattavan tärkeässä osassa. Ja ai, että ne olivatkin tajunnanräjäyttäviä. Kaiken kruunasi miespääosan esittäjä, jolla oli niin äärettömän voimakas lavakarisma, että siitä sai vaan kylmiä väreitä ja jalat veteläksi. Parhautta.
Kolmas Liverpool-päivä oli 20.5. ja tällä kertaa mukaani lähti Anna, Soile, Mari ja Seda, ja yhteinen agendamme oli käydä The Beatles Story -museossa. Jos totta puhutaan, niin pidän enemmän tämän hetken poikabändeistä enkä ole ikinä ollut mikään suuri Beatles-fani, mutta kerta tällainen mahdollisuus on olemassa, niin pitihän sitä käydä katsomassa. Jos tykkää yhtään Beatlesista, niin kannattaa ehdottomasti käydä tuolla. Oli ihan kattava näyttely ja £9,5 hintaan sai kahdessa eri toimipisteessä kierrellä aivan vapaasti, joten ihan hintansa väärti. Ensimmäiseksi kävimme tuolla varsinaisessa museossa, josta siirryimme muutama sata metriä joen vartta toiseen paikkaan, jossa sai käydä katsomassa sellaisen erittäin psykedeelisen 10-minuuttisen 4D-elokuvan ja gallerian aiemmin julkaisemattomista Beatles-kuvista, jotka oli otettu lähinna lavan takaa. Tämän Beatles-kokemuksen takia sain päähäni oikein sitkeän korvamadon, joten laitanpa vahingon kiertämään: Kuunnelkaa tämä muutaman kerran, niin ette pääse siitä ikinä eroon!
Marilla oli illalla Chesterissä lentopallotreenit, joten hänen piti museokierroksen jälkeen lähteä kotiin, kun me muut suuntasimme syömään. Ruokapaikaksi valikoitui Ed's Easy Diner, joka oli oikein kunnon amerikkalaistyylinen diner (miten tuon nyt voi suomentaa?!). Me saatiin oma booth eli sellainen loossi ja siinä oli oma jukeboxi ja se oli jotain niin stereotypisen jenkkiä, että siinä meinasi ihan pakahtua. Sitten joskus, kun pääsen tuonne lätäkön toiselle puolelle, niin oletan sen oikeasti olevan juuri tuollaista. Burgerit olivat aivan täydelliset ja annokseen kuului vielä runsaat chipsit ja sipulirenkaat, joten ei voinut valittaa ruoan määrän suhteen, eikä kyllä maistumisenkaan kanssa ollut ongelmia. Jälkiruokia emme jääneet tuonne syömään, mutta parin kaupan jälkeen alkoi tehdä mieli makeaa ja saimmekin ihan tosissaan metsästää kahvilaa, kun oli jo niin myöhä, että kaikki paikat alkoivat mennä jo kiinni. Pitkällisen etsinnän jälkeen saimme kuitenkin jätskit ja tuli hyvä mieli.
Jos totta puhutaan, niin tämänkin reissun perimmäinen tarkoitus oli käydä katsomassa musikaali. Leijonakuningas tällä kertaa. Ihan syyttä suotta valitan köyhyyttäni, kun tuhlaan rahani tällaisiin yleellisyyksiin, mutta kun tiedän, että katuisin, jos jättäisin tällaiset tilaisuudet käyttämättä. Come on, elän elämäni parasta vuotta! Ehtii sitä myöhemminkin homehtua kotona ja syödä makaroonia. Leijonakuningas on kuitenkin ehkä kaikkien aikojen lempielokuvani ja tämän musikaalin olen halunnut nähdä vuodesta 2010 lähtien.
Tällä kertaa opiskelijabudjetille sopivalla £45 hinnalla sai lipun ylemmältä parvelta eli aika kaukaa lavasta. Tämä show on kuitenkin jonkin verran suositumpi kuin edellinen, joten lippujen hinnat olivat huomattavasti korkeammat eikä meillä olisi mitenkään ollut varaa päästä lähemmäs lavaa. Näkymä ei kuitenkaan ollut huono ja teatteri on kohtuullisen pieni, joten ei todellakaan tarvinnut mitään kiikareita käyttää. Kaiken lisäksi esityksen aikana lavalla tapahtui todella paljon ja tila hyödynnettiin hyvin tehokkaasti, ja lisäksi näyttelijöitä oli monta, joten sieltä ylempää sai ehkä jopa paremman kokonaiskuvan tapahtumista kuin eturivissä istumalla.
Esitys itsessään oli todella innovatiivisesti toteutettu ja vaikuttava. Iho meni taas kanalihalle ja tippa tuli välillä linssiin. Pääpiirteittäin tarina oli sama kuin elokuvassa muutamalla lisäjuonella, -laululla ja -kohtauksella höystettynä. Erityisesti pidin tavasta, jolla Leijonakuningas kakkosesta tuttu laulu He lives in you oli ujutettu tarinaan mukaan. Tällä kertaa näyttelijäjoukosta ei noussut esille yhtä ainoaa tähteä, joka olisi erityisemmin erottunut joukosta vaan koko esiintyjäjoukko oli tasaisen ammattitaitoinen. Toisaalta hyenat oli toteutettu erittäin taidolla ja niiden esiintymisestä pidin erityisen paljon. Ainoa miinus kokemuksessa oli, että nuoren Simban näyttelijällä oli naurettavan vahva brittiaksentti, joka ei jotenkin sopinut tuohon savanniympäristöön ollenkaan. Lisäksi, koska tulimme teatteriin jo seitsemän maissa ja esitys loppui vasta puoli yhdentoista jälkeen illalla, niin istuminen niissä ahtaissa penkeissä alkoi jo vähän ahdistaa.
Junamatka takaisin Chesteriin oli varsin mielenkiintoinen, koska samassa vaunussa sattui olemaan kaksi muuta suomalaista. Anna ja Soile bongasivat ne jo Liverpoolin asemalla, kun toisella oli Marimekon laukku ja noin yleisestikin ne näyttivät niin stereotypisen suomalaisilta. Meillä oli hyvin epäpatrioottinen olo, joten ei menty jututtamaan niitä. En olisi varmaan edes kyennyt siihen, koska suomen kuuleminen oli jotenkin niin luonnotonta. Valehtelematta puristin sitä junan penkkiä tuntien pieniä kauhuntunteita ja hikikarpalot meinasivat kohota otsalle. Tämä ei hyvä. Tuon perusteella en tule selviämään elossa vastakulttuurishokista, kun palaan Suomeen... Niin! Ja yhden kerran, kun oltiin Mäkkärissä syömässä ja puhuttiin oman porukan kesken suomea, niin siinä sitten tuli suomalainen mieshenkilö meille esittäytymään, että hän on täällä Chesterissä kielikurssilla. Aivan käsittämätöntä, mistä meitä oikein sikiää?! Näitä maanmiehiä on nyt löytynyt roppakaupalla Irlannista, Lontoosta, Liverpoolista ja Chesteristäkin. Suomalaisia on joka puolella!
Joo, mutta tämä meidän Liverpool-päivä päättyi siihen, että minulla ja Sedalla oli taas nälkä, joten me mentiin vielä puolen yön aikaan kahdestaan grillille vetämään hampparit ranskiksilla. (Sivuhuomatus sarjassamme Marjan uusia ruokahimoja: ketsuppi on itse asiassa aika hyvää) Melkein samanlaiset annokset kuin aemmin päivällä. Kuten sanoin, roskaruoka on maistunut viime aikoina. Helposti molemmat vielä vedettiin nuo annokset naamaan eikä tehnyt edes tiukkaa. Siinä syödessä pidettiin kunnon terapiaistunnot, kun kumpikaan meistä ei oikeastaan haluaisi lähteä täältä pois. Kaikki muut tuntuvat olevan jo kotiinpaluutunnelmissa, joten oli jotenkin niin ihanaa purkaa tuntojaa toiselle ihmiselle, joka tuntee samoin kuin minä. Me molemmat ollaan nautittu tästä vuodesta niin paljon ja saatu siitä irti ihania kokemuksi, joten ihan harmittaa, että aika Chesterissä ihan hupenee käsiin.
Ja tosiaan siitä kotiinpaluusta. En meinannut millään saada kesätyöhakemukseeni vastausta, joten reippaana tyttönä soittelin sitten itse kuun alussa pomolleni ja kerjäsin töitä. Hän lupasi palata asiaan ja kuun puolessa välissä tulikin soitto, että mopin varsi kutsuisi heti juhannuksen jälkeen. Rupesin saman tien katselemaan lentoja ja teinkin varsinaisen löydön, johon tartuin välittömästi. Lauantaille 21.6. sain suoran lennon Manchester-Helsinki British Airwaysin ja Finnairin yhteislennolta sadalla eurolla ja tuohon hintaan kuului vielä kaksi matkalaukkua. Aivan käsittämätön tuuri, että satuin löytämään tuollaisen tarjouksen, koska kaikki muut lennot tuolloin juhannuksen aikaan olivat vähintään puolet kalliimpia. Olen siis Suomessa iltamyöhään ja Savoa kohti lähden todennäköisesti yöbussilla eli kotona olen seuraavana aamuna. Kolmisen viikkoa tässä olisi sentään vielä armonaikaa jäljellä.
Nämä kolme viikkoa saan ihan vain lomailla, koska opinnot ovat minun osaltani nyt ohi. No, jos totta puhutaan, niin minulla on ollut vähän lomailuolo jo maaliskuusta lähtien, koska ei tässä enää hirveästi ole ollut tekemistä. Esseiden kirjoitukseenkin olen kehittänyt jo sellaisen rutiinin, että kevyesti tulee sellaiset 500 sanaa (eli 1/4 esseestä) yhden iltapäivän aikana. Viime syksynä tämä tuntui niin työläältä ja tuskaiselta, mutta nyt tilanne on ollut täysin päinvastainen. Välillä pidin viikonkin taukoja kirjoittamisesta, kun ei tosiaan ollut mikään kiire. Se kasvatustieteiden essee oli kyllä niin kuivaa kirjoitettavaa tällä kertaa, koska se keskittyi lainsäädäntöön ja hallituksen toimiin, joten sen kanssa olin menettää hermoni ja palautin sen vähän puolihuolimattomasti tehtynä, koska ei vaan jaksanut enää kiinnostaa. Historian esseet taas olivat omasta mielestäni huomattavasti laadukkaampia kuin aikaisemmin ja molemmat palautin päivää ennen deadlinea, mitä en ole ikinä aikaisemmin tehnyt minkään tehtävän kanssa. Silläkin saattoi olla asian kanssa jotain tekemistä, että tässä on ollut oikein lämpöisiä ja aurinkoisia päiviä, joten huoneeni muuttuu varsinaiseksi saunaksi iltapäivisin, joten aina ihan mielelläni lähdin työskentelemään vilpoisempaan kirjastoon. Kotona, kun en vaan saa mitään aikaiseksi. Onneksi valkkasin sellaiset moduulit, joissa ei ollut kokeita, koska kunnon opiskelutarmo on kadonnut jo aikapäiviä sitten.
Toinen vaihtoehtoinen tapa viettää aurinkoisia päiviä, jolloin on yli 20 astetta lämmintä, on mennä ulos. Tein sellaisia pitkiä 2-4h kävelylenkkejä ja totutin herkkää ihoani aurinkoon. Olen kolunnut Chesterin ympäristöä ja käynyt myös kaupunkia ympäröivissä kylissä kiertelemässä. Useamman kerran olen käynyt myös tervehtimässä heppasiani Chester Meadows'eilla. Kuun vaihteessa kerran siellä käydessäni vastaani käveli kolme kovin murtuneen näköistä eläinlääkäriä ja pahat aavistukseni kävivät toteen, kun löysin sitten sieltä niityltä hevosen raadon. Se oli ilmeisestikin kuollut ihan vasta, mutta en kyllä yhtään osaa veikata mihin. Lauman kolme muuta jäsentä hengasivat sen ympärillä, mutta tullessani katsomaan, mistä on kyse ne lähtivät pois ja jatkoivat elämäänsä. Tuore ruoho oli paljon mielenkiintoisempaa kuin kullut kaveri. Noiden ponien luona käynti on minulle kuin terapiaa, koska ne vaan tuoksuvat niin hyvälle. Tämä kuulostaa ihan hullulta, mutta minä vaan halin niitä ja työnnän naamani niiden harjaan, koska se tuoksu on jotain niin käsittämättömän kotoisaa. Olen ponihalinarkkari.
Tässä hieman kuvasatoa noilta retkiltäni. Chesterin ympäristö vaan on niin kaunista seutua.
Onneksi sentään heppapulan helpottamiseksi ratsastustunnit kuuluvat taas ohjelmistoon. Koko kevään ajan Sheila-opettajallamme on ollut vakaa tarkoitus saada meidät ymmärtämään millainen on hyvä tuntuma. Kaikkien tuntien punainen lanka on ollut saada hevoset ohjan ja pohkeen väliin ja liikkumaan omin avuin oikein päin. Juuri tällaista opetusta olen koko ikäni kaivannut ja välillä tässä on tullut ihan hurjan kivoja onnistumisen elämyksiä. Jälleen kerran Sheila oli sitä mieltä, että hevosten vaihtaminen puolessa välissä tuntia on mainio oppimiskeino. Ensimmäisen puolikkaan menin Foxilla. Se on irlantilainen estehevonen, jolla on suvussa paljon täysiveristä. Todella hellyttävä tapaus, jota on menneisyydessä yritetty saada hyppäämään paremmin laittamalla jännesuojiin metallin paloja (jos nyt ymmärsin sen selityksen oikein). Tuon pahoinpitelyn seurauksena eläimen jänteet ovat nyt kuin pottupeltoa eikä sillä enää hypätä yhden yhtä estettä. Aivan kamalaa, mitä ihmiset tekevätkään viattomille eläimille... Tässä hevosessa oli kuitenkin sellaista laatua, jota ei ihan joka tuntihevosessa olekaan. Varsinkin se laukka. Voi apua, kun en ole ikinä ratsastanut hevosella, jolla olisi niin ihana laukka. Se oli laadukkaan estehevosen liikkumista, ja sitä askelta pystyi pidentämään loputtomiin tai toisaalta saada sen pomppimaan melkein paikoillaan. Vastalaukkaympyrätkin onnistuivat ongelmitta ja olisi sillä pystynyt vaihtojakin tekemään. Se oli kuin keinuhevosen selässä olisi ja hymyilin kuin Naantalin aurinko. Sheila totesikin, että "Taidat nauttia kovin, kun noin maireasti siellä hymyilet!".
Ei se kyllä ollut oikeastaan mikään helppo ratsastettava, mutta se oli silti rakkautta ensikokeilusta. Ihan harmitti, että piti alkulämmittelyn jälkeen luovuttaa upea ratsuni toiselle ja vaihtaa itse poniin. Norman oli sellainen C-sektion Welsh Cob eli täydellinen vastakohta edelliseen verrattuna. En ole ainakaan neljään vuoteen ratsastanut niin pienellä eläimellä ja oli tosi villi olo, kun jalat viipottivat ponin mahan alla, kun nousin sen selkään. Sitten kun lähdin liikkeelle ja siirryin raviin, niin rupesin vain nauraa hekottamaan kovaan ääneen, koska sen pieni, töpö, poniravi tuntui niin hassulta. Kun ruvettiin työskentelemään taas kunnolla, niin siitä kuitenkin kuoriutui varsin kiva tapaus. Olen niin tottunut menenään hevosilla, että ilmeisesti koko ajan vaadin sitä suorittamaan ponikapasiteettinsa ylärajoilla, joten poni liikkui aivan yllättävän hyvin ja jo väsähti ja puuskutti ihan kunnolla tunnin päätteeksi. Jos minulla olisi ollut pitkä raippa, jolla olisin saanut vähän kutitella pyllyn päälle tarvittaessa, niin kokemus olisi ollut suorastaan täydellinen. Sheila ei varsinaisesti uskonut etukäteen meidän sopivan toisillemme, mutta päätyi siihen lopputulokseen, että ei pidä tuomita kirjaa kansien perusteella. Ehkä minusta onkin poniratsastajaksi! Luonteensa puolesta Norman oli hieman turhan luttana minun makuuni, kun varusteita pois ottaessani se ei liikahtanutkaan, vaikka nokan edessä oli kasa heinää, jota se alkoi mutustaa silmät pyöreänä vasta, kun lähdin karsinasta. Täydellinen tuntiponi selvästikin.
Seuraavalla tunnilla sain mennä koko tunnin Foxilla, kun sen kanssa synkkasi edellisellä kerralla niin hyvin. Tällä kertaa sen haasteellisuus oikeasti nousi esille, kun sitä sai oikeasti ruveta ratsastamaan. Kyllähän se liikkui eteen päin, mutta ei kuitenkaan käyttänyt takapään lihaksiaan kunnolla. Tarvitsin raipan itselleni lähinnä henkiseksi tueksi, että sain kaiveltua siihen moottoriin kierroksia. Oli se kyllä työn ja tuskan takana, mutta fiilis oli aivan mahtava, kun lopputunnista tunsi kuinka hevonen oli noussut ylöspäin ja liikkui ryhdikkäästi koko kehoaan käyttäen. Käynnissä ja laukassa se oli aivan super, mutta ravissa jäi vielä hieman epätasaiseksi edestä. Jos olisi vielä vartin saanut ratsastaa ja tehdä vähän avoja ja siirtymisiä, niin se olisi varmasti auttanut paljon. Ihan vahingossa muuten tein pari todella hienoa laukanvaihtoa askeleessa, kun tämä herkistyi siihen pisteeseen, että yritin väärää laukkaa vaihtaa käynnin kautta oikeaksi, niin se vaihtoi pelkästä pidätteestä ja alas istumisesta. Hupsis. Ei varsinaisesti haitannut minua, mutta Sheila oli vähän sillä lailla, että ei meidän kyllä nyt vaihtoja pitänyt tehdä tällä tunnilla. :D Kaiken kaikkiaan tunnista jäi niin hyvä mieli, että siinä meinasi ihan pakahtua.
Koska niin kovin olen nyt tykästynyt tuohon Foxiin, niin sain mennä sillä myös viime keskiviikkona. Ja mitä enemmän sillä ratsastan, sitä enemmän pidän siitä. Tämä on paha. Ihan selvästi olen rakastumassa siihen ja sydämeni ei kestäisi sitä. En ole vielä edes kunnolla toipunut edellisestä hevosrakkaudestani, jonka hyvästelin jo pari vuotta takaperin. Remus <3. Fox vaan on niin haastava ja persoonallinen kaveri, että sillä on tosi palkitsevaa mennä. Minä kun pidän haasteista. Tälläkin tunnilla se oli aluksi ihan mahdoton ja jäkitti koko ajan vastaan, ei tahtonut seistä paikallaan ja kuopi ja heitteli vaan päätään. Jokaisessa laukannostossa se säntäsi kuin raketti, eikä tilannetta helpottanut ollenkaan, että minulla oli hirmuisia ongelmia oman istuntani kanssa. Mutta siinä kun tehtiin monen moista tehtävää mm. siirtymisiä, väistöjä, avoja sekä etuosa- ja takaosakäännöksiä, niin se vain alkoi pehmenemään. Jossain välissä se yritti pakoilla työntekoa heittämällä takapäätä sisälle, mutta päättäväisesti runnoin sen vain yhdelle uralle ja siinä se sitten loksahti niin kivaan peräänantoon, että lopputunnin sain vain fiilistellä ratsastuksen ihanuutta. Se oli niin huippua! Tää on niin mun laji. Ensi viikolla meillä pitäisi olla pitkästä aikaa estetunti. Voi, kun jännää!
Rugbyn suhteen kuukausi on ollut hieman vaisu. Ei meillä ollut muutaman parit hassut treenit, kun ihmispulan ja ison, helteitä seuranneen ukkosen takia pari kertaa jouduttiin perumaan. Ja nuo loput kerrat olivat enemmän sellaista höntyilyä tai lihaskuntoa. Oli meillä kuitenkin viime lauantaina peli, jossa pelasimme yliopistosta jo valmistuineita opiskelijoita vastaan. Sellainen Old Girls match siis. Periaatteessa meillä olisi pitänyt olla etulyöntiasema, mutta todellisuudessa me ollaan täysin menetetty se hyvä vire, joka oli vielä puoli vuotta sitten päällä. Rökäletappio tuli 74-0. Ei olla ikinä pelattu noin huonosti, joten ihan hyvä, että tämä ei ollut mikään liigapeli. Puolustukseksi voin kyllä sanoa, että vastapuolella oli muutama puoliammattilainen pelaamassa, joten se siitä. Ja kuten Steph sen kauniisti tiivisti: "Croatia happened". Minäkin kävin loppupelistä vähän pelaamassa ja se oli todella huvittava kokemus, koska en pystynyt kuin nauramaan sille, että me vaan oltiin niin paskoja.
Päivän kruunasi se, että vettä satoi melkein koko ajan. Ei nyt mitenkään erityisen rankasti, mutta jatkuvalla syötöllä. Täydellinen rugbynpelaamiskeli siis. Soilen kanssa istuttiin siinä kentän laidalla ja katsottiin poikien peliä, ja todettiin, että tähän tämä meidän rugbykokemus nyt kulminoituu. Olisihan se nyt ollut liian täydellistä, jos olisi ollut lämmin ja aurinkoinen päivä. Useampi tunti me oltiin siellä kylmässä vesisateessa, mutta siinä vaiheessa, kun sormet alkoivat muuttua sinisiksi, oli pakko lähteä sisälle vaihtamaan kuivaa vaatetta päälle ja lämmittelemään. Suorastaan ihme, etten tullut kipeäksi tuon päivän aikana. Rugbyklubilla meille oli järjestetty sellainen kevyt ruokailu, joka sisälsi kaikkea suolaista ja makeaa naposteltavaa, mutta ei varsinaista kunnon ruokaa. Ihan hyvin kuitenkin maistui herkut urheilun päälle. Viimein kun pääsi kotiin, niin olin niin väsynyt ja laiskotti ihan kamalasti. Ei olisi millään jaksanut lähteä illan socialiin ja paha olokin meinasi painaa päälle. Mutta onneksi lähdin. Se oli ehkä kaikkien aikojen isoin, sotkuisin, randomein, hauskin ja omituisin social. Paras ikinä.
Kaiken jo edellä mainitun lisäksi toukokuussa sosiaalinen elämä on ollut mainittavan vilkasta. Varsinkin vaihtarikavereiden kanssa ollaan tehty vaikka mitä kivaa. Päällimäisenä mieleen nousee Flunkyball, joka on maailman hauskin saksalainen pallopeli. Alkukuusta pelattiin tätä Piian läksiäisissä ja pari viikkoa myöhemmin juhlistettiin samalla tyylillä Marin synttäreitä. Ja voi, että minä olen saanut taas nauraa. Niin paljon naurua ja nurmikolla kierimistä. Ei sitä voi uskoakaan kuinka hauskaa minulla voi olla ennen kuin on itse todistanut sen. Yhdessä myös vietettiin Euroviisujen valvojaisia Student Unionin baarissa. En ole varmaan vuosiin seurannut tätä kilpailua, mutta minulla oli yllättävän hauska ilta ihan vaan sen takia, että Annan reaktiot pisteiden jakamisen aikana olivat niin huvittavia. Alkuviikosta käytiin myös tuossa Dee-joella parin tunnin risteilyllä, kun oli niin kiva ja nätti päivä.
Sitten ollaan useamman kerran käyty pubeissa tuopillisilla tai parilla, kuin myös syömässä ja karaokea kuuntelemassa. Kerran myös tilattiin Domino's-pizzat (aivan must-juttu kokea tässä maassa!) ja katsottiin leffaa, toisella kertaa taas tehtiin ihan itse tortilloja, pidettiin tortillakekkerit ja loppuilta vietettiin elokuvan parissa mässyjä napostellen. Tällä runsaalla luppoajalla olen myös ihan itseksenikin katsellut useamman elokuvan ja sarjoja. Kaikki muut Jyväskylän vaihtarit ovat nyt lähteneet ja keskiviikkona kävimme isolla porukalla "viimeisellä ehtoollisella" syömässä turkkilaisessa Istanbul BBQ-ravintolassa Annan läksiäisiksi. Ja tähän väliin on aivan pakko hehkuttaa, että oli muutes aivan uskomattoman hyvää ruokaa! Siis voi luoja. Foodgasmia foodgasmin perään. Se oli yksinkertaisesti liian hyvää. Kaikilla oli tosi hyvännäköiset annokset, mutta minä tilasin kanan ja perunan palasia riisillä sellaisessa superherkullisessa kastikkeessa. Se. Oli. Niin. Hyvää. Oli ihan hiljainen ruokapöytä, kun kukaan ei syömiseltään malttanut keskustella. Nam. Olisipa minulla turkkilainen isoäiti, joka tekisi tuollaisia pöperöitä. Ruokailun jälkeen kävimme myös Revolutionissa hyödyntämässä kaksi cocktailia yhden hinnalla -tarjouksen. Oikein mainio ilta ja oli ihanaa saada ihmisiä kokoon vielä yhden kerran, mutta samaan aikaan se vaan on niin äärettömän haikeaa ja surullista, että nyt se on oikeastaan ohi.
 |
| Sam, minä, Anja, Brite, Seda, Anna, Mari, Wiebke ja Ilmari ©Mari |
ps. Olen rakastunut Oreo-kekseihin enkä suostu palaamaan Suomeen ennen kuin sielläkin myydään niitä.
pps. Join Oreo-kekseistä tehdyn cocktailin. Se oli elämys.
ppps. Oreo-jäätelö on parasta mitä tiedän! En selviä ilman sitä!
