Joulukuun alku

Kuten varmasti monilla muillakin kanssaeläjillä, joulukuun alku oli todella hetkistä ja kiireistä aikaa. En ehtinyt ollenkaan kirjoitella blogia, kun koko ajan piti olla menossa sinne tänne ja vapaat hetket käyttää kouluhommien tekemiseen. Tällä hetkellä (14.12.2013 klo. 12.23) olen jossain keskellä Ranskaa bussissa matkalla kohti Sestriereä ja käytän luppoajan hyväkseni naputtelemalla tätä postausta Word-dokumenttiin. Matkaa on tällä hetkellä takana noin 18h ja yllättävän tuskattomasti tämä on mennyt, mutta tästä Sestrieren reissusta raportoin joskus toiste. Nyt kerron asioista ennen lukukauden loppua. Ja tässä on tapahtunut taas paljon kaikenlaista, joten ottakaa mukava asento ja popparit kouraan – seuraava teksti on varmasti taas kohtuullisen pitkä.

Kaikkein kurjinta tässä joulukuun alussa oli tieto, että muutamien ihmisten vaihto loppuu jouluun ja heidän on palattava kotiin. Annika sentään tulee vielä tammikuuksi Chesteriin hengailemaan, mutta Ulrike ja Monica lähtivät eilen ja tänään lopullisesti pois keskuudestamme. Yritimme siis parhaamme mukaan viettää mahdollisimman paljon aikaa porukassa, vaikka kaikilla olikin aivan liikaa palautettavia kurssitöitä. Onnistuimme kuitenkin aina välissä käymään pubissa tuopillisella tai muuten vain kerääntymään yhteen istumaan iltaa. Ja Harry Potter –studiot olivat oikein hyvä yhteinen kokemus. Tässä kaiken hulinan keskellä on sentään ollut hienoja hetkiä, joista on jäänyt paljon hyviä muistoja.

Joulukuun ensimmäisellä viikolla oli taas paljon aggressiivista rugbya: tähän mennessä jo kolmelle meidän joukkueen jäsenelle on tullut musta silmä joko treeneissä tai peleissä. Rankat treenit jatkuivat maanantaina ja tiistaina, ja Manchesterin kupeessa oli vieraspeli keskiviikkona. Olin taas varamiehenä ja oikein pätevänä vesivastaava ja kannoin ensiapulaukkua mukanani. Pelaamaan en kuitenkaan päässyt/joutunut ja ehkä parempi niin. Vastapuolen joukkueessa oli kuitenkin oikein kunnon mörssäri-matameja ja katselin ihan kauhuissani, kun sellaiset yrittivät edetä, koska ei sellaisia satakiloisia tai painavampiakin leidejä ihan noin vain pysäytetä. Yllättäen peli oli kuitenkin meidän puolelta paljon brutaalimpaa ja vastapuoli otti kolme kertaa sellaista osumaa, että piti olla ensiapua tarjoamassa. Jyräsimmekin 45-0 voittoon. Se oli kaunista. 

Rugbykenkäni ovat niin kauniit. Joka käytön jälkeen pitää vaan tehdä massiivinen puhdistusoperaatio, että ne myös pysyvät tuossa kunnossa.

Rymyämistä

Mielestäni peliasumme ovat oikein tyylikkäät

First rule: Always forward - run like a fuck

Puolustuslinja

Sivurajaheitto

Always forward!

Pallo pitää pitää omalla joukkueella kävi miten kävi

Scrum: step 1

Scrum: step 2

Ja taas rymytään

Se joukkuehenki <3

Kuvista kiitos Elizalle, Emmalle ja Louiselle!

Tällä viikolla olin paha ja skippasin kaiken rugbyn peluun, koska oli pakko saada pari esseetä siihen tilanteeseen, että voin palauttaa ne tammikuun alussa. Kuulemma tämän viikon peli oli ollut täysi katastrofi. Manchesterin kakkosjoukkue, jota vastaan meidän oli tarkoitus pelata, oli ottanut riveihinsä niiden ykkösjoukkueesta, jotka pelaavat korkeammassa sarjassa, pelaajia tiimiinsä, joten jo lähtötilanne oli hyvin epäreilu. Olimme häviöllä 5-15, kun Katie-poloinen otti vastaan sellaisen tärskyn, että mursi kylkiluunsa ja peli jouduttiin laittamaan tauolle ja tilannetta selvitellessä ja ambulanssia odotellessa alkoi tulla jo pimeä eikä peliä saatu ikinä pelattua loppuun. En tiedä, mitä sen kanssa tapahtuu. Ehkä saamme pelata sen kokonaan uudestaan ihan reiluna pelinä?

Keskiviikkoiltana 4.12 kävimme myös katedraalissa sellaisessa ”Kauneimmat joululaulut” –tyyppisessä jumalanpalveluksessa. Ei siinä varsinaista saarnaa ollut, mutta ohjelmaan kuului joululauluja ja myös yliopiston oma kuoro oli esiintymässä. Ihan kaunis tilaisuus ja tuo katedraalin akustiikka on niin ensiluokkainen, että sinne voi mennä kuuntelemaan ihan huvin vuoksi käytännössä melkeinpä mitä vain. Jopa tällainen pakana nauttii ihan vain tunnelmasta. 

Seuraavana päivänä oli yliopiston kv-toimiston järkkäämä joulujuhla vaihtareille ja kansainvälisille opiskelijoille. Hieman kälyinen tilaisuushan se oli, mutta tarkoitus oli ihan kaunis. Siellä leikittiin hassuja leikkejä ja jokaisen kansallisuusryhmän edustajien piti käydä laulamassa lavalla joku laulu. Mieluiten joululaulu, mutta me suomalaiset oltiin kapinallisia ja laulettiin Maamme-laulu itsenäisyyspäivän kunniaksi. Oli siellä myös pienimuotoinen ruokatarjoilu erilaisia (joulu)herkkuja. Varsinkin ne yhdet keksit olivat hyviä. Nam.

Chesterin keskustan joulukuusi

Ja nyt, kun päästiin tähän mieliaiheeseeni eli ruokaan, niin jatketaanpa samalla linjalla. Minä rakastan ruokaa. Ruoka on hyvää ja syöminen kivaa. Ei siitä pääse yli eikä ympäri. En tiedä johtuuko se lähestyvästä joulusta vai esseestressistä, mutta viime aikoina ruoka on ollut erityisen maittavaa. Ihan kuin minulla olisi jokin häiriö syömisessä. Eating dis-order (vs. eating disorder), you know? Tuntuu, että koko ajan pitäisi olla työntämässä kurkusta jotain alas ja jauhamassa leuoilla, eikä siltikään tulisi koskaan kunnolla kylläiseksi. Eikä tilannetta yhtään helpota, että asun ihan kaupungin keskustassa ja kulman takana on pizzeria/kebab-paikka, Subway ja wokkiravintola rivissä vierekkäin, ja hieman niistä eteenpäin, niin edessä on jo Mäkkäri ja palkintoja voittanut Fish’n Chips –pulju. Olen saattanut joskus hyödyntää näiden kyseisten paikkojen tarjontaa… Ja sitten on tietenkin Chesterin joulumarkkinat, joista olen ottanut kaiken hyödyn irti. Toisenkin kerran söin sellaisen burgerin, josta mainitsin aikaisemmin. Oli se vaan niin hyvää. Ja muutaman kerran sorruin ostamaan sellaisen sämpylän, jossa oli täytteenä villisikaa ja jotain kastikkeita ja mössöä. Se oli jumalaista. Elämä on syömistä varten.

Chesterin joulumarkkinat ja jouluvaloja

Keskustaa joulutunnelmissa

Itsenäisyyspäivää juhlistimme suomalaisessa seurassa. Iltapäivällä katselin perinteisesti Areenasta Linnanjuhlien vastaanottoa ja illalla keräännyimme parhaat juhlavaatteet päällä Annan, Pian, Melanien ja Ilmarin kanssa Hollybank Courtiin, ja söimme itsenäisyyspäivän aterian. Melanie teki makaroonilaatikkoa, minä toin mukanani salaatin, Pia paistoi patonkeja ja torttuja, ja jälkiruoaksi nautimme oikein herkullista juustokakkua lakkahillokuorrutteella. Myös saksalaiset ystävämme liittyivät jälkiruoan aika seuraamme ja oli kaikin puolin oikein bueno ilta.

Pia, Melanie, minä ja Ilmari

Myös lauantai oli puuhanpäivä. Olimme järjestäneet näille lähtijäkavereille yllätykseksi pienen valokuvaussession. Aamusta keräännyimme siis kauniissa auringonpaisteessa isolla porukalla yhteen ja lähdimme kiertämään Chesteriä ympäri kamera kourassa. Otimme tyhmiä ryhmäkuvia muureilla, kellolla ja amfiteatterilla. Hieman haikealtahan tuo tuntui, mutta kiva saada jotain konkreettisia muistoja kaikista. Ehkäpä saan joku päivä itselleni nuo kuvat ja voin täällä julkaista esimerkkejä.

Tuon jälkeen suuntasimme Marin, Pian ja Annikan kanssa Cheshire Oaksiin jouluostoksille. Siellä kuitenkin kiertelimme pääosin omin voimin, koska se tuntui helpommalta. Löysin muutaman kivan lahjan, mutta ennen kaikkea siellä olisi ollut vaikka mitä kivaa minulle itselleni. Ostinkin itselleni ihanan lämpimän fleecen tätä Sestriereä varten sekä Hobbs Londonilta aivan ihanan mekon, joka oli niin minun näköiseni ja tarvitsin sen meidän rugbyjoukkueen jouluruokailulle. Mielestäni ostos oli varsin onnistunut, koska kyseisen vaatekappaleen alkuperäinen hinta oli £149, mutta minä maksoin siitä vain £44. Muutenkin huomaan, että minusta on tulossa merkkiuskollinen: Bench, Joules, Hobbs London ja Radley London –liikkeistä löydän kaikkea aivan ihanaa, mutta koska kyseessä on Designer-tuotteita niin eihän minulla ole oikeastaan niihin varaa. Tarvitsen sen sponsorin!

Cheshire Oaksissa oli valtava joulukuusi. Sen sisällä pystyi kävelemään!

Shoppailuosion jälkeen palkitsin itseni menemällä leffaan katsomaan Nälkäpeli kakkosen. Se oli pelottava, vaikka ei kyllä läheskään niin pelottava kuin se ensimmäinen osa. Hintakaan ei ollut paha, kun opiskelijalippu oli alle seitsemän puntaa. Illalla tulin bussilla takaisin Chesteriin yksin ja tapasin bussipysäkillä yhden maailman seitsemästä ihmeestä: Kiinalaisen, joka puhui suurin piirtein ymmärrettävää englantia. Yleensä noilla aasialaisilla on kovin heikko kielitaito ja ne ovat hieman pihalla kaikesta. Tämä kuitenkin vaikutti ihan ajan tasalla olevalta. Olin niin yllättynyt.

Sunnuntaina 8.12 kirjoitin näppäimet savuten yhden kurssin tekstianalyysia ja siinä vierähtikin koko päivä. Varsinkin, kun illalla rupesin moduulin opaskirjasta tutkailemaan tarkistettavia juttuja ja huomasin käyttäneeni väärää viittaustyyliä. Paskat. Siinä menikin sitten myöhään yöhön korjatessa viittauksia. Tämä on todella rasittavaa, kun jokaisella laitoksella on oma viittaustyylinsä, niin tällä hetkellä minun pitää käyttää APAa, Harvardia ja MHRA:ta yhtä aikaa. Vähemmästäkin menee sekaisin. Seuraavana päivänä palautin kyseisen tuotoksen jopa kaksi tuntia ennen deadlinea, mikä on todella aikainen saavutus minulle, joka yleensä jätän nämä hommat viime tippaan. Tuo oli todella virallinen prosessi. Minun piti viedä tulostettu paperiversio laitoksen kansliaan ja siellä piti täyttää sellainen vihreä virallinen lanketti ’Cover sheet’ ja allekirjoittaa papereita ja sainpa vielä kuitinkin mukaani todisteeksi, että varmasti olen palauttanut esseeni ajoissa. Hirmu virallista verrattuna johonkin Jyväskylän ylipiston tyyliin, kun yleensä siellä olen palauttanut kaikki kirjalliset hommat vaan suoraan opettajan postilaatikkoon eli sellaiseen kielten laitoksen käytävällä olevaan hyllykköön.

 

Muutenkin tuntuu, että olen selvinnyt tästä syksystä todella helpolla näin koulutöiden osalta. Tiedän, että monet ovat kirjoittaneet ihan hurjana tehtäviään kirjastossa klo. 9-21 viikkokausien ajan, joten minulla on todella lusmu olo, koska itse en ole juuri panostanut näihin kirjoitushommiin. Se vaan johtuu siitä, että deadline pressure ei ole vielä tarpeeksi voimakas, niin en tunne tarvetta stressata asioista vielä. Minulla on kolme palautettavaa työtä heti tammikuun alussa, mutta sinnehän on vielä iäisyys. Tarpeen vaatiessa pystyn kyllä kirjoittamaan tehokkaastikin. Yhden alkusyksyllä tehdyn tehtävän, jossa piti kommentoida lehtiartikkelia, sain jo takaisinkin. Kyhäsin tekstini kasaan yhdessä illassa melkoisen vitutuksen vallassa ja sain siitä siltikin 63%, vaikka kirjoitusvirheitä olikin aivan liikaa ja muutenkin argumentit hieman horjuvia. Olen tuohon kuitenkin varsin tyytyväinen, koska täällä 70%:lla saa korkeimman arvosanan, joten pienellä panostuksella tuokin olisi ihan saavutettavissa. 

Alkuviikosta suoritin myös loput jouluostostelut ja tiistai-ilta vierähti lahjoja paketoidessa. Rakastan tuota hommaa ja kuuntelin joululauluja ihan onnesta soikeana samalla. Kyllä tuo näpertely on vaan niin terapeuttista ja rauhoittavaa. Joulu voisi olla useamminkin vuodessa minun puolesta.  

Paketteja <3

Keskiviikkoaamuna kävin viemässä nuo kyseiset paketit postiin ja oli aivan järkyttävän kallis reissu. Yhteensä minulla taisi olla tavaraa reilun viiden kilon edestä ja hintaa tuolle lähetykselle tuli niin paljon, että en viitsi edes kertoa. Sitten kirjoitinkin taas ihan hurjana esseetäni ja sainkin sen noin puoleen väliin. Mikä saavutus! Sitten olikin jo aika lähteä ratsastustunnille. Joulun kunniaksi meillä oli leikkitunti ja voi luoja, että se olikaan hauskaa! Ensimmäistä kertaa ratsastin siinä Advanced-ryhmässä ja totesin, että todellakin kuuluun siihen sakkiin, kun katsoin entisen ryhmäni tuntia ja niillä oli paljon kesympiä leikkejä. Meitä oli yhteensä kymmenen tunnilla, joten jaoimme viisi hevosta pareittain. Minä ja eräs Callum saatiin aivan super Dandy-poni. Se oli pieni ja pyöreä ja hillittömän sympaattinen. Me molemmat oltiin sille niin pitkiä, että jalat viipottovat ponin mahan alla, mutta eipä tuo menoa haitannut. Tuo oli niin pieni, nopea ja näppärä, että me pärjättiin aika hyvin jokaisessa kisassa. 

Aluksi lämmiteltiin pelaamalla Fox and Hound –peliä, jossa yhdellä ratsukolla oli ketunhäntä ja muiden piti napata se keinolla millä hyvänsä.  Oli niin huippua jytistää pikkuponilla ympäri maneesia hurjaa laukkaa ja jahdata sitä kettua. Kyllä ratsastus vaan on niin minun laji. Toinen puolisko meidän ryhmästä lämmitteli pelaamalla normaalia hippaa. Se oli todella hauskaa katsottavaa, kun huomasi, että hevosetkin olivat ihan innoissaan ja nauttivat tuollaisesta vaihtelusta jokapäiväiseen kehän kiertämiseen.  Harmi vaan, että joillekin kuskeille tuollainen nopeatempoinen tiukkoja käännöksiä sisältävä rytinä oli hieman liikaa ja porukkaa alkoi tipahdella kuin sieniä sateella. Yhden tunnin kokonaissaalis olikin peräti neljä putoamista. 

Sitten oltiin erilaisia versioita ihan normaalista nopeuskilpailusta, jossa pitää mennä maneesin päästä päähän mahdollisimman nopeasti, vaihtaa kuskia ja sama uusiksi. Välillä pujoteltiin, välillä hypättiin esteitä, välillä talutettiin ponia perässä ja hypittiin itse yhdellä jalalla ja välillä vaan jytisteltiin taas niin kovaa kuin ratsusta lähti. Se oli niin hauskaa ja me oltiin aivan superhyvä tiimi. Muutaman kerran voitettiin ja aina oltiin ainakin toisia tai kolmansia. Lopputunnista oltiin vielä sellaista peliä, jossa piti musiikin soidessa ravata ympäri maneesia ja musiikin tauotessa laukata lähimmän estetolpan luo ja porukkaa putosi aina pelistä pois, koska tolppia oli aina vähemmän kuin kisailijoita. Dandy-poni oli tuossa aivan mahtava ja toimi kuin ajatuksen voimalla, joten me voitettiin tuo peli. Wuut wuut! Tässä olisi oikein mukava videokin tuolta tunnilta.

Koska tunnin jälkeen piti odotella vielä tuo toinen ryhmä valmiiksi, niin takaisin yliopistolla olimme vasta 19.30. Ei siinä muuten mitään, mutta minun piti olla kahdeksalta takaisin yliopistolla meidän rugbyjoukkueen joululounasta varten. Teinkin jonkinlaisen ennätyksen laittautumisessa. Kirjaimellisesti juoksin kotiin, kävin pikapikapika suihkussa, mekko päälle ja hieman pakkelia naamaan, ja taas puolijuoksulla takaisin yliopistolle. Enkä ollut kuin vajaan kymmenen minuuttia myöhässä. Siitä sitten siirryimme pian keskustaan House-nimiseen baariin syömään. Oli kyllä kaaosmainen ruokailu. Ravintola oli ylibuukattu ja meidät meinattiin aluksi laittaa syömään sellaisilta onnettomilta, matalilta sohvapöydiltä. Loppujen lopuksi kuitenkin odottelimme vajaan tunnin ja pääsimme normaaleihin pöytiin syömään. Meille ei kuitenkaan meinannut riittää istumapaikkoja ja minä jouduin istumaan suoraan kaiuttimen alle, joten liian kova musiikki haittasi aika paljon seurustelua. Ruokaakin jouduttiin vielä melkoinen mokoma odottelemaan ja sitten, kun se vihdoin saapui, pihvini oli väärin kypsennetty. En edes viitsinyt valittaa siitä, kun oli niin kova nälkä. Kaiken lisäksi aterian hintaan kuului kymmenen viinipulloa koko ryhmälle, mutta ei me ikinä saatu niitä viinejä, koska niitä ei ollut olemassakaan. Voi jee. Sentään jälkiruoaksi ollut juustokakku oli todella hyvää. Tuosta sitten jatkettiin joka keskiviikkoiselle, tutulle social-reitille.  

Meillä on yhden kurssin tiimoilta ollut melkoinen kamppailu yhden ryhmätyön osalta. Meitä on siinä ryhmässä viisi jäsentä ja kolme kertaa ollaan yritetty tavata tässä viimeisen kuukauden aikana, mutta aina kaksi jätkää ovat jättäneet tulematta. Sitten torstaina 12.12 viimein saimme sovittua tapaamisen, joten minun oli pakko kammeta itseni kahdeksi kirjastolle, vaikka herätessä tuntuikin, että sänky on kuin pieni paatti isossa aallokossa, kiitos edellisyön socialin. Kaiken lisäksi meinasi epätoivo iskeä, kun tajusin tuossa tapaamisen aikana kuinka pihalla muut ryhmäläiseni ovatkaan tämän homman osalta. Marja-tätin oli pakko ottaa ohjat käsiinsä ja käskyttää lapsia. Toivon mukaan ne nyt hoitavat oman osansa loman aikana, koska minä olen jo oman osani ja enemmänkin tehnyt enkä todellakaan halua koko paskaa tehdä yksin. Katsotaan mitä tapahtuu.

Muutekin torstai oli aivan järkyttävän tunteellinen päivä. Jotenkin iski päin kasvoja, että seuraavana päivänä olen jo lähdössä Italiaan (voi sitä jännitystä) ja tänään näen viimeistä kertaa kavereita, joiden vaihto päättyy jouluun. Olin siis koko päivän ihan itku kurkussa ja American Beauty –tunnelmissa eli jokainen muovipussikin näytti hurjan kauniilta lehdettömät puut suorastaan runollisilta. Matkalla yliopistolle törmäsin Monicaan ja annoin hänelle joululahjansa (Fazerin sininen suklaalevy, Monican lemppari). Voi että se tuli siitä niin ikionnelliseksi ja halasi minua monta kertaa. Ja jälleen kerran nieleskelin kyyneleitä erotessamme. Ehkäpä nämä memet hieman selventävät tunnelmiani tuolta päivältä. 

Illalla suuntasimme viimeiselle ehtoolliselle eli kavereiden kesken syömään viimeistä kertaa yhdessä Chesterissä. Erityisen liikuttavaksi tilanteen teki se, että menimme Bouvieriin, josta kaikki oikeastaan silloin syyskuussa alkoi, koska kyseessä on juuri se sama paikka, jossa pelasimme jengaa orientaatioviikolla ja tutustuimme toisiimme. Bubiburgerini oli oikein herkullinen ja varsin edullinen, koska annos maksoi tarjouksessa vain viisi puntaa. Tuolta suuntasimme takaisin yliopistolle katsomaan Drama societyn joulunäytelmää. Olihan se hieman köykäinen juoneltaan ja lavastukseltaan, mutta osa esiintyjistä oli oikeasti lahjakkaita ja osaavia, joten oli ihan ilo olla yleisössä.

Loppuillasta suuntasimme vielä hetkeksi istumaan George & Dragon –pubiin. Vuorossa oli nimittäin tuskalliset hyvästit. Ulriken pystyin vielä hyvästelemään ihan asiallisesti, koska hän opiskelee Hollannissa eli hyvin lähellä ja meillä oli porukan kesken jo jonkinlainen suunnitelma tehdä pieni lomamatka sinne keväällä. Mutta Monican kohdalla ne koko päivän patoamani kyyneleet viimein rupesivat virtaamaan vuolaasti. Monica vaan on niin mahtava ja uskomattoman positiivinen persoona. Kyllä minun torstai-iltapäivien luennoista tulee niin tylsiä ilman Monicaa, joka on nyt jo kaukana kotonaan Wisconsinissa, Jenkeissä ja voimme vaan toivoa tapaavamme vielä joskus. Yöllä pakkailin ja siivoilin neljään asti aamulla välillä itkeskellen. Hyvästit vaan ovat aina niin rankkoja.     

Perjantaina koittikin sitten lähtö Sestriereen, mutta se on jo ihan toinen tarina. Hieman harmittaa, että tuo joulukuun alku oli oikeasti niin hurjaa vilinää ja vilskettä, että en ehtinyt ollenkaan käydä katsomassa Chesterin Winter Wonderlandia ja Manchesterin joulumarkkinoita. Ensin mainittuun olin jo yhtenä lauantaina menossa, mutta ruuhka oli jo iltapäivästä niin paha, että skippasin sen ihan suosiolla. Viikolla siellä olisi ollut vähemmän porukkaa, mutta minulla oli muita hommia. No, onpahan siinä tekosyy tulla tälle seudulle tulevina vuosina takaisin joskus joulun alla. Silloin kun tulee ne veronpalautuksetkin...

Ja näin tämä romaani on valmis julkaistavaksi aatonaattona kello 22.45. Eihän tässä mennyt kuin puolitoista viikkoa kirjoittaessa. Aion nyt keskittyä joululomailuun ja sosiaalisten suhteiden ylläpitoon, joten blogi jää pienelle joulutaolle. Sestrieressä oli aivan mahtavaa ja se oli ehdottomasti koko syyslukukauden huipentuma, mutta siitä tulee sitten raportti tammikuussa. 

Oikein onnellista Joulua ja hauskaa Uutta Vuotta kaikille lukijoille!