Elämä vaihdon jälkeen

Meikäpoika valkkasikin paljonlaisesti kursseja tälle syksylle, joten ei tätä ylimääräistä bloggaamisaikaa olekaan niin runsaasti kuin aluksi luulin. No, siltikään en aio antaa periksi, vaikka tässä kirjoittelussa menisi vielä toinen vuosi.

Siitähän on jo yli vuosi, kun menin Chesteriin ja kolme kuukautta on vierähtänyt jo kotiinpalustakin. Elämä vaihdon jälkeen on noin yleisesti ottaen ollut varsin valjua. Chesterissä elin niin hetkessä ja koko sydämestäni, että näin Suomen kamaralla tunnen olevani kuollut sisältä päin. En tunne kuuluvani Suomeen juuri tällä hetkellä. Halu päästä tutkimaan lisää maailmaa on aivan valtaisa. Ja tämä tunne ei ole mitenkään miellyttävä. Olo on kuin Austin Powersilla.

Alunperin aikomukseni oli purkaa sydäntäni tähän blogiin, mutta joku olisi varmasti tuputtamassa masennus-diagnoosia, joten skippaankin tämän idean. Sen sijaan voisin kertoa hieman vastakulttuurishokista ja asioista, joita kaipaan Chesteristä. Tämä vastakulttuurishokki ei nimittäin ollut niin paha kuin odotin. Olin valmistautunut itkemään nurkassa sikiöasennossa, mutta yllättävän helposti valuin taas normaaliin tylsän harmaaseen arkeen kesän aikana enkä varsinaisesti kriiseillyt. Muutamat asiat kuitenkin herättivät tunteita ja olenkin palaamisesta asti valittanut tietyistä seikoista Suomessa. Anteeksi kaikki, jotka ovat joutuneet vinkumistani kuuntelemaan.

- Aluttaikseen kaikki on niin kallista! Joka kauppareissulla jaksan kauhistella kuitin loppusummaa. Tämä koskee sekä ruokakauppoja että muitakin myymälöitä. Varsinkin vaatteet ovat aivan riistohintaisia. Sitä kun tottui ostelemaan Primarkista £3 maksavia t-paitoja, niin ei hirveästi hotsita maksaa samanlaisesta retkusta 20€.

- Ja tästä pääsemmekin sellaiseen ongelmaan, että ei tässä maassa ole minun mieleisiä vaatteita edes myynnissä. Varsinkin nyt syksyllä, kun kaikki on vaan mustaa, harmaata, ruskeeta tai viininpunaista. Minä haluan värejä! En ole ostanut kovin montaa vaatekappaletta Suomeen paluuni jälkeen. No, onneksi vaatekaapissa on kuitenkin ihan kiva varasto ja valikoima tällä hetkellä. Pahempi ongelma kuitenkin on, että yhdestäkään vaatekaupasta en ole löytänyt sopivia tissiliivejä. Vaikka kuppikoko kasvaisi, niin ympärys kasvaa aina samassa suhteessa, ja sitä minä en tarvitsisi. Britit on selvästikin sen verran rintavia, että siellä tätä ongelmaa ei ollut. Suomessa minun pitäisi mennä jonnekin erikoisliikkeeseen ja maksaa itseni sairaaksi yksistä liiveistä. Ei kiva.

- Palatakseni vielä noihin ruokakauppoihin, niin niissä on sitten aivan vääriä ruokia tarjolla. Ja jugurtti on aivan vääränlaisessa pakkauksessa! Jos vielä kerran saisin sitä hunajalla maustettua kreikkalaista jugurttia... ja Galaxy cookie crunch -suklaata... Tescon espanjalaista munakasta ja shorizoja... Tescon valmisdippejä... Kaksi litraa jäätelöä alle kahdella punnalla... kunnon chipsit... OREIOTA! Voi luoja... Möisin sieluni saatanalle, jos pääsisin teelle ja kunnon skonsseille jonnekkin ihanalle teehuoneelle. Huoh. Taidankin vain hypätä tuosta ikkunasta ulos, niin tämäkin tuska helpottaa. Mutta sentään löysin lempiteetäni jostain ituhippien erikoiskaupasta Jyväskylän keskustasta! Pieni onnen kyynel vierähti poskelle tuolla hetkellä, kun sain sen pakkauksen käsiini.

- Kielen kanssa on ollut enemmän ja vähemmän vaikeuksia, ja Hanna analysoikin minulle rektiohäiriön, kun nuo suomenkielen sanataivutukset ovat toisinaan niin kovin, kovin vaikeita. Lisäksi välittömästi palattuani suomi kuulosti jotenkin tosi omituiselta korvaan, mutta tästä pääsi kyllä ihan päivässä parissa yli. Välillä englanti meinasi puskea läpi ja esimerkiksi tilanteissa, joissa en kuullut, mitä toinen osapuoli sanoi (ja huonon kuulon takia tätä tapahtuu aika usein) kysyin pokkana vaan englanniksi "sorry?" Pikkuhiljaa tämä laantui ihan vaan suomalaisittain "soriksi" ja lopulta perisuomalaiseksi "mitä?" ärähdykseksi. Ja samaan aikaan tunnen olevani niin työkeä, koska brittiminä ei ikinä puhuisi toisille ihmisille noin. Välillä huomaan myös käyttäväni kiitos-sanaa aivan kuin englannissa käytetään "please"-ilmaisua vähän joka välissä. Toisinaan suomi vaan on liian suora, töksähtelevä ja työkeä kieli omaan makuuni. Myös ihan sellaiset perusasiat kuin kellonajat hämmentävät. Jos joku sanoo minulle, että tule sinne puoli kahdeksaksi (half eight eli koulussa opetettu half past eight, käytännössä se "past" tiputetaan aina välistä pois), niin saan ihan tosissaan miettiä, että tarkoitetaanko tässä nyt klo. 7.30 vai klo. 8.30. What a mindfuck.

- Suomenkielinen musiikki taas aiheutti minulle paljon tuskaa kesän aikana. Työmatkaa kun ajoin vähintään sata kilometriä päivässä, niin siinä ehti ihan kivasti kuunnella radiota ja tähän kun lisätään vielä ne työkohteet, joissa radio soi taustalla niin määrä vaan tuplaantuu. Mutta siis nämä tämän kesän suomalaiset biisit ovat olleet aika karmivia. Se JVG:n ja Pete Parkkosen Etenee oli kaikista pahin. Aina kun kuulin sen, sain syövän. Ja koska se oli yksi kesän soitetuimpia kappaleita, olen nyt jo terminaalivaiheessa ja jos kuulen sen vielä yhdenkin kerran, niin kuolen vain poksahtaen pois. Diandran Paha Poikakin oli kyllä ihan hirveetä paskaa. Ja entäs sitten tämä Flexaa... Siis mitä vittua?! Voi kun saisin BBC1:n kuulumaan Ooppelin radiosta.

- Rakas pieni punainen Pooppelini on muutes ehkä parhaita asioita elämässäni tällä hetkellä. Minut on vaan niin luotu ajamaan autoa. Juhannuksena kun ensimmäistä kertaa yli puolen vuoden tauon jälkeen pääsin ajelemaan sillä, niin voin vaikka vannoa, että sain pienen orgasmin kääntäessäni avainta virtalukossa. Se vaan oli niin paras tunne. Tämä vapauden tunne, jonka auto pihassa aiheuttaa, on aivan uskomattoman mieltäkeventävä. Voin lähteä minne tahansa, milloin tahansa ja liikkua täysin vapaasti.  Eli on tässä nykyisessä elämässä jotain hyvääkin.

- Toisekseen hyvää nykyhetkessä on maailman paras Hanna-kämppis, joka pitää minut järjissäni, ja yliopistoruoka. En ollut tajunnutkaan kuinka hyvää ruokaa Jyväskylän yliopistolla on tarjolla. Chesterissä minun piti aina mennä kotiin laittamaan ruokaa ja syömään, koska ne White'sin pöperöt eivät todellakaan houkutelleet. Nykyään taas saatan lähteä ihan vain asioikseni yliopistolle syömään, koska sieltä saa edullista, mutta hyvää ja täyttävää ruokaa. Viime viikolla söin lehtipihvin lisukkeineen opiskelijahintaan 4,95€! Ravintolassa saisi maksaa samanlaisesta annoksesta vähintään 3-4 kertaa enemmän.

Ja sitten niitä asioita, joita erityisesti kaipaan Chesteristä:

- Koulumatka
En tiedä onko tämä aivan normaalia, mutta oikeasti pidin aivan valtavasti koulumatkastani. Reittivaihtoehtoja oli useampiakin, mutta käytännössä aina valitsin sen pisimmän, koska siitä oli alkumatkasta aivan henkeäsalpaavat maisemat Pohjois-Walesiin ja loppumatkasta saattoi yhyttää aina silloin tällöin jonkun tutun kävelyseuraksi. Muutaman melkein myöhästymisen jälkeen opin varamaan tuolle matkalle sellaiset 7 minuuttia ylimääräistä aikaa siltä varalta, että jäisin suustani kiinni viimeistään kampuksella.

Nämä kuvat lähinnä raiskaavat tämän Walesin maiseman. Olisipa minulla järkkäri, jolla olisi saanut laatukuvia.

- Meidän rugby-joukkuetta ja kaikkea siihen liittyvää
Varsinaista rugbyn pelaamista en niinkään kaipaa, mutta kaikkea muuta: kuulumista johonkin yhteisöön, ryhmähenkeä, ihmisiä, treenejä ja varsinkin socialeita. Voi jos vain saisin yhden onnistuneen rugbysocialin kokea vielä tämän elämän aikana, niin voisin kuolla aika onnellisena. Minun tekisi niin mieli valottaa, mitä kaikkea noissa socialeissa tapahtuikaan, mutta se ei todellakaan ole julkaistavaa materiaalia. Mutta voin antaa vinkiksi, että vaihdossa ollessanne liittykää johonkin societyyn ja osallistukaa näihin socialeihin. Ehdottomasti vaihdon parasta antia!

- Pubikulttuuri
Oi miksi, miksi meillä ei voi Suomessa olla samanlaista pubikulttuuria kuin Briteissä? Se oli niitä elämän pieniä suuria iloja lähteä kavereiden kanssa pubiin juomaan halpaa kaljaa (no okei meikäläisen tapauksessa sidukkaa) ja syödä samalla kunnon pubiburgerit. Pubit ovat niin ihanan lämpimiä ja kodikkaita. Niissä on aina hyvä tunnelma. Taas minun sydämeen sattuu tämä muistelu.

Lähipubista sai aivan ihanaa siideriä. Sitä ei myydä missään muualla maailmassa. Arvatkaa ketuttaako?

- Asuminen kaupungin keskustassa
Se oli niin mahtavaa. Pidin siitä aivan liikaa. Kaikki oli niin lähellä ja helposti saavutettavissa. Yyyyh. Samoin huoneeni oli niin ihana ketunpesä: aina lämmin ja kotoisa. Hieman kaipaan myös kimppa-asumista, niin että olisi useampia kämppiksiä. Onneksi minulla on nyt sentään Hanna. Yksin asuessa muuttuisin seinähulluksi.

- Laukkarata ja kaikki sen tapahtumat
Jotenkin minusta tuntuu, että Chesterissä oli vähän väliä jotain erikoista tapahtumaa ja markkinaa, ja laukkarata oli oivallinen paikka niiden järkkäämiseen. Pidin niin kovasti tuosta laukkaradasta. Sieltä on hyviä muistoja.

- Kaupungin muurit
Veikkaan, että kovin moni ihminen ei ole asunut elämänsä aikana kaupungissa, jossa on muurit ympärillä, joten tunnen olevani etuoikeutettu. Rakastin Chesterin kaupunginmuureja.

Koriste muurilla. Se on niin söpö!

- Meidän vaihtariporukkaa ja kansainvälistä tunnelmaa
Mitä tästä voi sanoa? Ikävä on. Kaipaan näitä ihmisiä. (ps. mainitsin näistä ulkona otetuista kuvista jossain joulukuun postauksessa, mutta niiden julkaiseminen hieman viivästyi...) Kaikkien kuvien ©Brite

- Edelliseen liittyen kieliä, aksentteja ja yleistä taustamelua
No okei, täällä Jyväskylässä on kyllä elämää, kieliä ja jopa hieman kansainvälistä tunnelmaakin, mutta kesällä kotona kyllä tuntui omituisen hiljaiselta.

- Ratsastustunteja
Voi, kun saisin Sheilan tasoista opetusta myös Jyväskylässä, mutta taitaa jäädä haaveeksi. Ikävä on myös superratsujani Foxia ja Kingiä. <3

Kunkku-poni

Voi luoja...

...että minä niin...

...tykästyin tähän...

... mr. Foxiin <3

- Hälytysajoneuvojen ääntä
Chesterissähän on kohtuullisen iso sairaala ja kämppäni oli aivan isoimman kaupungin läpi vievän tien vieressä, joten siitä kulki yötä päivää hälytysajoneuvoja. Aluksi se jatkuva sireenien huudattaminen häiritsi, mutta niin siihenkin vain tottui ja nyt suorastaan kaipaan sitä.

- Kotimatkat pimeällä
Jostain syystä nautin kaikkien iltaisten tai yöllisten aktiviteetien jälkeen vaeltaa pimeydessä tai auringonnousussa kotiin. Vaikea selittää, mutta Chesterissä oli jotain taianomaista pimeällä.

- Luonto, sää ja ilmasto
Olen huono suomalainen enkä erityisemmin pidä Suomen luonnosta. Varsinkaan kesäisin, kun allergioiden takia kutisen ja kärsin niin paljon, vaikka yliannostaisinkin allergialääkkeitä. Kunnon talvesta kyllä nautin, mutta muuten pidin kyllä enemmän myös Brittilän säistä ja ilmastosta. Ne ovat paljon inhimillisemmät kuin täällä Jumalan hylkäämässä Pohjolassa.

- Eläimet
Minulla oli sellainen kaverikissa toisinaan iltaisin lenkkikaverina muureilla. Se oli tosi hellyydenkipeä ja tuli aina suurinpiirtein syliin, kun sitä meni paijaamaan. Awww. Ja ne Grosvenor Parkin puolikesyt oravat! Ne oli niin söpöjä. Ja keväällä vastakuoriutuneet pikkunugetit kanaalissa isojen sorsa-vanhempiensa paimentamina. Kerrassaan hellyttäviä. Siellä kanaalin pohjassa asui varmasti kolmisilmäisiä hirviöitä (koska vesi oli niin saastaisen näköistä), jotka napsivat välipalaksi noita tirppoja, Mutta niitäkin on ikävä. Ja sitä likaista kanaaliakin on itseasiassa aika ikävä. Snif.

- Eläväinen Chesterin keskusta
Katumuusikot ja -taiteilijat, hyväntekeväisyysjärjestöjen rahaa kerjäävät vapaaehtoiset, jopa tämä tyyppi (jolla tosin oli yleensä sininen huppari. Älä ikinä ota siihen katsekontaktia tai olet pulassa). Kaipaan noita päivän piristyksiä.

Kaiken kaikkiaan tekisi niin mieli mennä takaisin, mutta samaan aikaan se olisi pahin painajaiseni, koska ei se olisi sama asia. Siellä olisi eri ihmiset, joten mikään ei olisi niin kuin aikaisemmin. Joku Chesterin loma tulevaisuudessa on hyvin todennäköinen, mutta ensin minun pitää varmaan parannella nämä henkiset haavat ennen kuin voin palata tuohon kenties maailman söpöinpään kaupunkiin. Mutta ehkä vielä joku päivä!

Olin niin luonnottoman onnellinen Chesterissä, että analysoin tuon tilan jonkinlaiseksi tilapäiseksi hormonitasapainon järkkymiseksi. Nyt kun vielä tietäisin, mistä se johtui, niin pystyisin ajamaan itseni takaisin tuohon tilaan. Kaiketi se liittyi siihen, että siellä minulla oli kaksi selvää ryhmää, rugbytytöt ja vaihtariporukka, joiden kautta pystyi identifioimaan itsensä ja olemaan osa jotain, niin se toi elämään sisältöä. Jos vain Jyväskylästäkin löytäisin sen oman paikkani, niin ehkä tää elämä alkasi taas näyttää valoisammalta.