Be careful going in search of adventure - it's ridiculously easy to find
~William Least Heat-Moon
Jos totta puhutaan, niin ei mitään käryä kuka tuon lainauksen tehnyt tyyppi on, mutta ajattelin, että tämä tarina alkaisi aika kivasti seikkailu-lainauksella ja tuo kyseinen sopi tilanteeseen hyvin. Minun elämäni on nimittäin toisinaan kuin suoraan jostain elokuvasta. Yleensä kuin huonosta kohelluskomediasta, mutta pitäähän sitä välillä aina kokeilla muitakin genrejä, esimerkiksi seikkailukohelluskomediaa. Tämä vaihtovuoden toinen Edinburghin reissu oli varsinainen elämys enkä osaa todeta siitä muuta kuin, että suurimmat seikkailut elämässä tapahtuvat, kun kaikki ei mene putkeen ja parhaat tarinat syntyvät vastoinkäymisistä matkustellessa.
Alunperin motivaationi lähteä käymään taas pohjoisessa Skotlannin puolella oli Sini, joka oli tullut Edinburghiin opintomatkalle muutamaksi viikoksi. Sini on yksi Joutsenon opisto -aikojen kämppiksistäni emmekä olleet nähneet miesmuistiin, joten tämä tilaisuus oli vaan pakko käyttää hyväksi. Varsinkin kun minä olin juuri aloittanut kesälomani, niin ajoituskin pikkulomalle meni ihan nappiin. Olikin aivan käsinkosketeltavan ihanaa herätellä vanhaa ystävyyttä henkiin. Vaikka ei oltukaan nähty aikoihin, niin jatkettiin vaan siitä mihin jäätiin viimeksi. Olen niin kiitollinen, että minulla on niin ihania ystäviä, eikä aika eikä pitkä välimatkakaan vaikuta suhteisiin. Nämä ovat niitä tärkeinpiä ihmisiä elämässäni. <3
Noin yleisesti ottaen pikavisiittini teema oli "Mitä Marja ei ole vielä kokenut Edinburghissa". Nämä minun Edinburghin lomailut kun ovat aina kestäneet vaan päivän tai pari, niin koettavaa ja nähtävää oli vielä tällekin reissulle jäljellä. Säätkin suosivat, vaikka BBC:n sääaplikaationi lupaili koko ajan sadetta. Ei sitä sadetta kuitenkaan kuitenkaan kunnolla tullut koskaan. Sen sijaan aurinkokin paistoi jossain välissä. Suorastaan epänormaali skottisää. Mielenkiintoista muuten, että stereotypia mukaanhan britit ovat pakkomielteisiä säänsuhteen. Oman kokemukseni mukaan tuo on liioitellusti sanottu. Toki ne ovat kiinnostuneita säästä, mutta suhtautuminen siihen on ennemmänkin tyyliä "No, nyt sataa. Eipä sille voi mitään". Minä olin se, joka oli pakkomielteinen sään suhteen. Saatoin oikeasti tunnin välein selata tuota sääaplikaatiota ja suunnitella kaikki menoni sen mukaan, että välttyisin sateen kastelemiselta. Aina se ei kyllä onnistunut, koska ne säätilat eivät todellakaan aina ole säätiedotusten mukaisia.
Tämä on myös tarina siitä kuinka Marjan usko palasi miesrotuun.
Sunnuntai 1.6
Meinasi muuten aamulla itku tulla, kun kello pärähti soimaan taas kukonlaulun aikaan. Edellisillan konserttireissulla oli mennyt myöhään ja sitä edellisellä synttäri-iltana samoin, joten tässä vaiheessa univajeen kertyminen alkoi jo tuntua. Suoritin kuitenkin aamurituaalit normaalin hitaasti, pakkasin reppuni ja suuntasin jälleen kerran juna-asemalle kauniissa auringonpaisteessa ja aamulämmössä.
Tuttuun tyyliini olin taas tälläytynyt päästä varpaisiin pinkiksi ja sehän herättää toisinaan enemmän tai vähemmän huomiota kanssaeläjissä. Vastaantulevilta naisihmisiltä olen aina saanut ihan positiivisia kommentteja tyyliin: "Oletpas ihanan värikäs" tai "Oletpas pukeutunut pirteästi". Mutta miehet. Ne ei vaan osaa olla asiallisia. Tämän 20 minuutin matkan aikana junalle tuli tyyppi vastaan, joka tosi limaisesti ja vihjailevasti sanoi "Hey baby..." Ja oli ihan sen näköinen, että oli tulossa jonkin edellisillan hoitonsa luota. Mutta ei siinä kaikki. Parin minuutin päästä vastaan kävelee kaksilahkeinen, joka vaan vislaa perääni tähän tyyliin. Enkä ollut edes pukeutunut mitenkään paljastavasti! Lisäksi edellisiltana Manchesterista palatessani kävellessäni kaupungin halki joku setämies yritti yhyttäytyä seuraani. Viimeistään siinä vaiheessa miesvihani saavutti huippunsa, kun hostellissa jouduin nukkumaan juopon, pahalta haisevan ja kuorsaavan kiinalaismiehen yläpunkkaan. Mikä tätä vastakkaista sukupuolta vaivaa, kun kaikki tuntuvat olevan ihan tampioita?!
Epätoivo meinaa aina välillä iskeä noiden kanssa, mutta muuten matkanteko sujui ihan kivasti. Juna Chesteristä lähti 10.36, Warringtonissa piti odotella toista junaa sellaiset vajaan puolituntisen ja Edinpöröön saavuin aikataulun mukaisesti 14.20. Näillä brittien junayhtiöillä on todella kieroja hinnoittelupolitiikkoja ja junalippujen hinta riippuu suurin piirtein tähtien asennosta ja jumalien mielentiloista. Tällekin matkalle edullisimman lipun sain ensimmäisestä luokasta. Ei se vaan mitenkään käy järkeen. Siellä oli oikein fiiniä ja tilavaa ja sain vielä yllättävän hyvän eväslootankin ihan ilmaitteeksi. Olisin saanut loppumatkasta toisenkin, mutta ei ollut enää nälkä ja omat eväätkin olivat syömättä. Tässä lootassa oli vielä sellainen tehtäväpaperi, jossa oli ristikkoa, sudokua ja muita brain teasereita, joten siinähän se loppumatka vierähtikin niitä pähkäillessä ja musiikkia kuunnellessa. Ei valittamista.
 |
| Tämän Chesterin kesän vaihdoin Edinburghin pilvisyyteen. Damn. |
 |
| Eväsloota ja kupponen hyvää teetä. Kyllä kelpasi |
Asemalla pienen seikkailun ja säätämisen jälkeen löysin Sinin ja jälleennäkemisemme oli kaunis. Suuntasimme suoraan hostelliimme, joka oli Cowgate Hostel aivan Royal Milen takana. Aika kämäiseltä se vaikutti, mutta mitäpä muuta £10/yö hinnalla voikaan odottaa? Olin varannut huoneen kuuden hengen sekahuoneesta, joten vein reppuni ainoalle vapaalle pedille ja jäin jännäämään millaisessa seurassa nukkuisin seuraavat pari yötä. Muuten iltapäivä menikin Sinin kanssa kaupunkia kierrellessä ja kuulumisia vaihtaessa. Voi pojat, että meillä olikin juteltavaa!
Ensimmäisenä ajatuksenamme oli kiivetä Arthur's Seat -kukkulalle, koska se on ollut sillä must do -listallani aivan kärkipäässä jo vuodesta 2009. Harmiksemme taivaalta alkoi tosin ripeksiä vettä jo ennen kuin pääsimme kiivettävän reitin alkupäähän. Jonkin aikaa sinnittelimme eteenpäin toivoen, että kyseessä olisi vain lyhyt pikkukuuro, mutta lopulta annoimme periksi ja päätimme säästää tämän aktiviteetin jollekkin toiselle päivälle. Koska ihanan pinkki sateenvarjoni oli todella kärsineen näköinen ja teki kuolemaa, päätimme suunnata Royal Milelle ja käydä ostamassa jostain krääsäkaupasta minulle uusi sateenvarjo. Päädyimmekin mielenkiintoiseen kauppaan, jossa myytiin mm. viskin makuisia kondomeja. Ihmettelin niitä kovaan ääneen ja myyjäkin taisi huvittua siitä. Se oli oikein mukava mies ja möi minulle hienon Union Jack -sateenvarjon alennettuun hintaan. Se varjo onkin kestänyt jo huomattavan pitkään, mutta enpä ole oikein kunnon sadetta ja tuulta kokenutkaan aikoihin. Seuraavaksi kävimme kiertämässä Museum of Childhoodin, koska se sattui matkan varrelle sopivasti. Se olikin yllättävän pieni ja suppea, mutta oli siellä paljon ihania leluja. Varsinkin kaikki pienoismallit. Nuket taas olivat melko pelottavia.
Vielä ennen kaupan kautta hostellille suuntaamista kävimme toisen must do -haasteen kimppuun: Syö uppopaistettu Mars-patukka. Tämä skottilainen erikoisuus on vaan pakko kokea kerran elämässä. Ja nimenomaan vain kerran. Ei sitä pysty oikein sanoin kuvailemaan, millainen kokemus se oli. Niin. Paljon. Rasvaa. Aortta parkani. Siinä sitä syödessä suorastaan tunsi kuinka se kaikki rasva kerääntyi verisuoniin isoiksi möykyiksi, odotettava elinikä lyheni viisi vuotta ja diabeteksen ja sydänkohtauksen riski nousi noin 253%. Mutta kyllähän sen söi ja ensimmäinen puraisu oli aika tajunnanräjäyttävä, vaikka loppupeleissä se olikin todella ällö. Suosittelen ehdottomasti kokeilemaan sen yhden kerran. Toinen kerta olisi varmasti kuolemaksi.
 |
| Siinä se on |
Tämän äärettömän upean kulinaristisen kokemuksen jälkeen tosiaan kävimme ostamassa Tescosta paellat nälkäämme ja menimme syömään niitä hostellille ja pohtimaan suunnitelmaa illaksi. Päädyimme menemään elokuviin Sinin kivojen kavereiden kanssa katsomaan Maleficent-elokuva. Tyyliltään se oli aika perus tämän hetken ison budjetin Hollywood-elokuva, mutta tarinaltaan hyvin erilainen ja mielenkiintoinen. Tykkäsin kyllä. Sitten olikin jo myöhä ja aika suunnata nukkumaan. Kälyinen hostellihuone oli todella tunkkainen ja karu. Ilmanlaatu oli aivan järkyttävä. Ei tosin ihan niin paha kuin silloin Lontoossa, mutta melkein yhtä paha, joten hengittäminen oli todella raskasta näin astmalapselle. Ikkunakin oli auki, mutta eipä se oikein auttanut. Veto vaan kävi ja aamulla se tuntui kurkussa. Ja vielä se kuorsaava haisuli löyhkäsi alapuolella. Ja rappukäytävässä oli keskellä yötä hirmuinen meno ja meininki. Juu. En nukkunut kovin hyvin sinä yönä. Ja univaje vaan kasvoi.
Maanantai 2.6
Aamulla heräsin sitten siihen, että hostellilla testailtiin palohälyttimiä. Hyvin soi. Ja kovaäänisesti. Meinasin siinä saada sydänkohtauksen heti uuden päivän kunniaksi. Sinillä oli aamulla luento yliopistolla, joten sain heräillä ihan kaikessa rauhassa. Olo oli aivan äärettömän lismainen huoneen kurjasta ilmanalasta johtuen, joten käväisin suihkussa ja odottelin kaverin paluuta. Sinin palattua suuntasimme sitten yhdessä aamiaselle lähikuppilaan ja jatkoimme äärettömän skottilaisten elämysten sarjaa: aito skotlantilainen aamiainen. Se oli hieman samantyylilnen kuin englantilainen aamupala, mutta sisälsi myös haggista ja black puddingia. Suhtauduin tuohon elämykseen hieman epäillen aluksi, mutta yllätyksekseni annos oli todella herkullinen ja suuurin piirtein nuolin lautasen puhtaaksi! Koko vuoden olen ihmetellyt tätä brittien omituista tapaa laittaa papuja paahtoleivän päälle, mutta se olikin hämmentävän onnistunut combo. Ja nyt puhuu ihminen, joka ei ennen voinut sietää papuja. Britannia niin mursi minut monien ruokien suhteen...
Tämä meidän aamiaispaikka oli aivan Grassmarketin eli eräänlaisen torin laidalla ja syötyämme lähdimme katselemaan torikojuja, joita oli muutama siihen pystytetty. Se oli aika surrealistinen kokemus. Jatka vaan lukemista, niin ymmärrät. Siinä oli joku vaatekoju, koruja, yleistä krääsää jne. Yhdellä kojulla oli kakkuja ja muita suklaisia herkkuja. Katsoin niitä kuolaten siinä ohi kävellessä ja mietin, että ovatpas ne tutunnäköisiä... Sitten sen kakkutiskin takaa mies huutaa "Chester food and drink festival!". Nostan katseeni ja suu loksahtaa auki hämmennyksestä. Ainoa, mitä osasin sanoa oli "WAS IT YOU?!".
Kun asiahan on niin, että muutama viikko takaperin ostin kakkupalan tältä mieheltä sieltä Chesterin ruoka, juoma ja lifestyle -festivaaleilta. En muista msinitsinko siitä blogissa. Läski salasyöppö kun tykkää salailla syömisiään. No joka tapauksessa ainakin sensuroin tämän tyypin tarinasta, koska en ollut aivan varma miten suhtautua siihen. Se oli sellainen italialainen (tämä selittää paljon!) kakkumestari, joka piti minusta kovasti. Siis todella paljon. Tuli ihan iholle. Kirjaimellisesti. Ja nyt aivan sattumalta tapasimme taas! Britannian saarella on yli 60 miljoonaa ihmistä ja minä törmäilen vaan tähän yhteen tyyppiin. Miten se on edes mahdollista?! Voiko maailma olla oikeasti näin pieni paikka? Jos tapaan sen vielä kolmannen kerran, menen sen kanssa naimisiin, koska siinä vaiheessa se on jo universumin vaatimus. Varsinkin, kun tämä kakuntekijä oikeasti rakastaa minua. Muisti ja tunnistihan se minut, vaikka olen vain yksi tuhansista ihmisistä, joille se on tuotteitaan myynyt. Jälleennäkemisemme oli kuin elokuvasta ja taas se oli yhtä fyysinen kuin viime kerrallakin. Mutta antoi se minulle sentään ihmaiseksi sellaisen herkullisen keksi-suklaa-herkun ja pyysi illalla syömään ja tuopilliselle kanssaan. Meidän treffit eivät kyllä ikinä toteutuneet, koska jos totta puhutaan en tunne suurta vetovoimaa keski-ikäisiin italialaisiin miehiin. Vaikka se ei kyllä haittaisi, että mieheni olisi kakkumestari... Terveisin: Kerran läski, aina läski.
Tämän kohtaamisen jälkeen oli hieman puulla päähän lyöty olo. Siinä meni hetki ihmetellessä onko tämä sitä huonoa amerikkalaista komediaa vai tosielämää. Mutta pakko se on myöntää, että joskus totuus on tarua ihmeellisenpää. Pikkuhiljaa suuntasimme Sinin kanssa National Museumiin sulattelemaan ruokiamme pohtien yhäkin juuri tapahtunutta. Meidän oli tarkoitus käydä katsomassa joku erikoisnäyttely, mutta se olikin suljettu päivää tai paria aikaisemmin. Tämä museo on kuitenkin niin massiivinen, että meillä vierähti ihan huomaamatta siellä pari tuntia vaan haahuillessa ympäriinsä.
Ruoan laskeuduttua kävimme kääntymässä hostellilla, nappasimme pari Sinin kaveria mukaan ja lähdimme vihdoin valloittamaan sitä Arthur's Seatia. Matkakumppanit varoittelivat, että edellisellä kerralla siellä käydessään he olivat melkein kuolleet, kun nousu oli ollut niin rankka. Tällä kertaa siis päätimme skipata lämmittelynousun ja menimme suoraan asiaan, mikä olikin varsin hyvä päätös, koska minulla ei varsinaisesti ollut mitkään ulkoilukamppeet matkassa ja astmalääkkeetkin olivat jääneet rugbylaukun pohjalle. Hetkittäin nousu muistutti Samin, Frodon ja Klonkun matkaa Mordoriin, mutta loppujen lopuksi ei se edes ollut niin paha. Vähän vaan hengästytti, mutta kuolema oli vielä kaukana. Ilmakin oli seikkailuun varsin sopiva, koska ei ollut liian lämmin, mutta toisaalta ei myöskään satanut.
Maisemat tuolta ylhäältä olivat aika komeat. Puolet seurueesta ei enää lähtenyt aivan huipulle, joten uuden ystäväni kanssa lähdin sitä valloittamaan kaksin.
 |
| NAM! |
Kun asiahan on niin, että muutama viikko takaperin ostin kakkupalan tältä mieheltä sieltä Chesterin ruoka, juoma ja lifestyle -festivaaleilta. En muista msinitsinko siitä blogissa. Läski salasyöppö kun tykkää salailla syömisiään. No joka tapauksessa ainakin sensuroin tämän tyypin tarinasta, koska en ollut aivan varma miten suhtautua siihen. Se oli sellainen italialainen (tämä selittää paljon!) kakkumestari, joka piti minusta kovasti. Siis todella paljon. Tuli ihan iholle. Kirjaimellisesti. Ja nyt aivan sattumalta tapasimme taas! Britannian saarella on yli 60 miljoonaa ihmistä ja minä törmäilen vaan tähän yhteen tyyppiin. Miten se on edes mahdollista?! Voiko maailma olla oikeasti näin pieni paikka? Jos tapaan sen vielä kolmannen kerran, menen sen kanssa naimisiin, koska siinä vaiheessa se on jo universumin vaatimus. Varsinkin, kun tämä kakuntekijä oikeasti rakastaa minua. Muisti ja tunnistihan se minut, vaikka olen vain yksi tuhansista ihmisistä, joille se on tuotteitaan myynyt. Jälleennäkemisemme oli kuin elokuvasta ja taas se oli yhtä fyysinen kuin viime kerrallakin. Mutta antoi se minulle sentään ihmaiseksi sellaisen herkullisen keksi-suklaa-herkun ja pyysi illalla syömään ja tuopilliselle kanssaan. Meidän treffit eivät kyllä ikinä toteutuneet, koska jos totta puhutaan en tunne suurta vetovoimaa keski-ikäisiin italialaisiin miehiin. Vaikka se ei kyllä haittaisi, että mieheni olisi kakkumestari... Terveisin: Kerran läski, aina läski.
Tämän kohtaamisen jälkeen oli hieman puulla päähän lyöty olo. Siinä meni hetki ihmetellessä onko tämä sitä huonoa amerikkalaista komediaa vai tosielämää. Mutta pakko se on myöntää, että joskus totuus on tarua ihmeellisenpää. Pikkuhiljaa suuntasimme Sinin kanssa National Museumiin sulattelemaan ruokiamme pohtien yhäkin juuri tapahtunutta. Meidän oli tarkoitus käydä katsomassa joku erikoisnäyttely, mutta se olikin suljettu päivää tai paria aikaisemmin. Tämä museo on kuitenkin niin massiivinen, että meillä vierähti ihan huomaamatta siellä pari tuntia vaan haahuillessa ympäriinsä.
 |
| Kirahvi oli hieman pössytellyt |
Ruoan laskeuduttua kävimme kääntymässä hostellilla, nappasimme pari Sinin kaveria mukaan ja lähdimme vihdoin valloittamaan sitä Arthur's Seatia. Matkakumppanit varoittelivat, että edellisellä kerralla siellä käydessään he olivat melkein kuolleet, kun nousu oli ollut niin rankka. Tällä kertaa siis päätimme skipata lämmittelynousun ja menimme suoraan asiaan, mikä olikin varsin hyvä päätös, koska minulla ei varsinaisesti ollut mitkään ulkoilukamppeet matkassa ja astmalääkkeetkin olivat jääneet rugbylaukun pohjalle. Hetkittäin nousu muistutti Samin, Frodon ja Klonkun matkaa Mordoriin, mutta loppujen lopuksi ei se edes ollut niin paha. Vähän vaan hengästytti, mutta kuolema oli vielä kaukana. Ilmakin oli seikkailuun varsin sopiva, koska ei ollut liian lämmin, mutta toisaalta ei myöskään satanut.
 |
| Löydettiin leppäkerttu! |
 |
| Tästä se alkoi |
 |
| Joltakulta oli sukka jäänyt matkalle |
 |
| Up and up and up we go... |
Siellä korkeimmalla kalliolla oli sellainen pönikkä, joka kutsui meitä leikkimään kanssaan. Minähän ihan villiinnyin sen kanssa ja lopulta nousin seisomaan sen päälle. Se oli taas niitä elämyksiä, joita muistelen kaiholla siellä vanhainkodissa. Mikä adrenaliinimyrsky, kun tuuli puhaltaa kohtuullisen kovaa ja seisot 250 metrin korkeudessa ja maailma on kirjaimellisesti jalkojen juuressa. Vähän meinasi käydä niin kuin Nipsulle, että pelko meni jalkoihin ja meinasi tutisututtaa, mutta ratsastajan tasapainolla siinä pysyi ihan nätisti. En kyllä kannusta muita samaan, koska tipahtaessa olisi ollut kallo halki ja nirri pois. Mutta minä pidänkin vaarasta. Living on the edge.
Tuostakin kokemuksesta hengissä selvinneenä lähdimme suuntaamaan hieman eri reittiä tällä kertaa alaspäin. Jostain kumman syystä tämä suunta oli huomattavasti miellyttävämpi kulkea. Vaikka vetoisan edellisyön takia kurkku tuntui ikävältä ja kaipasin kipeästi teetä, päätimme käydä vielä jäljellä olevalla energialla Calton Hillillä katsomassa monumentteja. Tuokin oli kukkula, mutta sinne ei todellakaan ollut samanlaista kiipeämistä kuin edelliselle. Ei meillä mitään ihmeempää aktiviteettia tuolla ollut, pällisteltiin ja leikittiin turisteja.
Sitten alkoikin olla jo ilta ja suuntasimme hostellille. Minulla oli jo kova tarve saada kupponen teetä helpottamaan kurkkuni oloa ja tyttöjen oli tehtävä yhtä kurssityötä vielä sille illalle. Minä vetäydyin siksi aikaa omaan huoneeseeni ja yritin saada kurjaa puhelintani pelittämään. Se rakkine vain vihasi Chesterin ulkopuolista elämää. Aina reissuissa siitä tuli ihan mahdoton. Sain kuitenkin Facebookin jotenkin toimimaan ja sydän jätti muutaman lyönnin välistä, kun huomasin 5 Seconds of Summerin päivityksen, jossa ne hehkuttiva olevansa Edinburghissa. Olihan 1D:n seuraava konsertti seuraavana päivänä kaupungissa, joten tämän ei olisi pitänyt yllättää, mutta kyllä se vain oli mielenkiintoinen tunne, kun tajusin olevani näiden poikien kanssa samassa kaupungissa. Sitten huomasin uutisvirrassani seuraavat kuvat, koin henkisen romahduksen ja sain päähäni, että ne saattaisivat olla aivan lähellä! Toisessa kuvassa katu laskee aivan Royal Milen tyyliin ja kuvat olivat julkaistu vain hetki sitten, joten tohkeissani kipitin Sinin luokse ja julistin, että nyt lähdetään metsästämään!
Tuostakin kokemuksesta hengissä selvinneenä lähdimme suuntaamaan hieman eri reittiä tällä kertaa alaspäin. Jostain kumman syystä tämä suunta oli huomattavasti miellyttävämpi kulkea. Vaikka vetoisan edellisyön takia kurkku tuntui ikävältä ja kaipasin kipeästi teetä, päätimme käydä vielä jäljellä olevalla energialla Calton Hillillä katsomassa monumentteja. Tuokin oli kukkula, mutta sinne ei todellakaan ollut samanlaista kiipeämistä kuin edelliselle. Ei meillä mitään ihmeempää aktiviteettia tuolla ollut, pällisteltiin ja leikittiin turisteja.
 |
| Tuolla korkeimman kukkulan huipulla meikä oli hetkeä aikaisemmin |
Sitten alkoikin olla jo ilta ja suuntasimme hostellille. Minulla oli jo kova tarve saada kupponen teetä helpottamaan kurkkuni oloa ja tyttöjen oli tehtävä yhtä kurssityötä vielä sille illalle. Minä vetäydyin siksi aikaa omaan huoneeseeni ja yritin saada kurjaa puhelintani pelittämään. Se rakkine vain vihasi Chesterin ulkopuolista elämää. Aina reissuissa siitä tuli ihan mahdoton. Sain kuitenkin Facebookin jotenkin toimimaan ja sydän jätti muutaman lyönnin välistä, kun huomasin 5 Seconds of Summerin päivityksen, jossa ne hehkuttiva olevansa Edinburghissa. Olihan 1D:n seuraava konsertti seuraavana päivänä kaupungissa, joten tämän ei olisi pitänyt yllättää, mutta kyllä se vain oli mielenkiintoinen tunne, kun tajusin olevani näiden poikien kanssa samassa kaupungissa. Sitten huomasin uutisvirrassani seuraavat kuvat, koin henkisen romahduksen ja sain päähäni, että ne saattaisivat olla aivan lähellä! Toisessa kuvassa katu laskee aivan Royal Milen tyyliin ja kuvat olivat julkaistu vain hetki sitten, joten tohkeissani kipitin Sinin luokse ja julistin, että nyt lähdetään metsästämään!
Ja tähän väliin on todettava, että älkää ottako kovin vakavasti näitä minun tarinoita. Kuten kaikki hyvät kirjoittajat, saatan välillä hieman liioitella ja värittää tekstiäni, jotta lukukokemus olisi mahdollisimman onnistunut. Kaikissa postauksissani on kuitenkin totuuden poikanen, mutta en todellakaan halua, että tulevaisuudessa en tule saamaan töitä, koska joku fiksu tulkitsee tämänkin normaalin fanitukseni pedofiliaksi. Loppujen lopuksi tämä meidän "metsästysretkikin" oli vain pieni iltakävely kaupungilla emmekä löytäneet mitään, mikä oli kyllä arvattavissa. Ihan tyhjin käsin palattiin vaan iltapalan kautta nukkumaan hostellille. Vaikka mieluummin olisin kyllä jotenkin luikerrellut 5sosin poikien hotellihuoneeseen, koska tämä yö oli yhtä kurja kuin edellinen ja se juoppo kiinalalainen haisi ja kuorsasi vielä pahemmin kuin edellisenä yönä. Mikä ihme siinä on, että juopotellessaan miehet rupeavat haisemaan niin pirun pahalle? Ei naiset vaan ala noin löyhkäämään! Tuolloin yöllä mieten, että jonain päivänä haluan vielä olla varakas matkustaja ja majoittua ihan oikeassa hotellissa, josta saa kunnon aamupalan ja oman rauhan.
Koska nukkuminen oli niin tukalaa, niin heräsin aamulla jo seitsemän jälkeen ja sain touhuta aamutoimet kaikessa rauhassa. Muut lähtivät yliopistolle yhdeksäksi ja minä lähdin etsimään aamiaispaikkaa. Päädyin sellaiseen syrjäytymistä ehkäisevän säätiön vapaaehtoisvoimin pyörittämään kahvilaan. Se oli oikein söpö ja edullinen. Söin oikein herkullisen aamiaismunakkaan ja hörpin ison kupin teetä. Nykyään kun päivä ei enää lähde kunnolla käyntiin ilman aamuteetä.
Tiistai 3.6
Äpöstettyäni siinä hyvän aikaa jatkoin matkaa ja satuin Museum of Edinburghin eteen kymmenenksi juuri kun se aukesi ja menin sisään. Seuraava 1,5h menikin museota kolutessa. Se oli oikein mielenkiintionen ja informatiivinen, mutta ei kovin interaktiivinen kuten edellispäivän museo, jossa pystyi kokeilemaan ja testailemaan erilaisia havaintovälineitä. Tämä museo oli paljon konservatiivisempi tyyliltään. Museon jälkeen jatkoin matkaani Royal Milea pitkin. Kävin ostamassa mm. haalarimerkkejä ja eväsleivän.
Museokierrokseni jatkui iltapäivän puolella National Galleryn merkeissä. Olihan siellä kivoja tauluja, mutta useita päiviä jatkunut unideprivaatio alkoi käydä ylivoimaiseksi ja iski aivan jäätävä iltapäiväväsymys. Hädin tuskin silmät pysyivät auki. Onneksi sain kohtuullisen pian taas Sinin seurakseni ja suunnittelimme kaksi missiota, jotka olivat kuin meille luotuja: iltapäivätee ja shoppailua. Olin jo huolestua, että selviän tästä reissusta todella halvalla, mutta rupesihan sitä rahaa kulumaan! Ostin mm. Edinbugh-hupparin, pari korua ja hieman lisää haalarimerkkejä. Kävimme myös Subwayssa syömässä ja iltapäivätee skonsseineen oli aivan täydellinen.
Sitten olikin jo ilta ja minun aika suunnata takaisin kohti Englantia. Ilta oli oikein kauniin aurinkoinen, joten matkaevääksi nappasin vielä italialaisen jäätelön, joka oli pieneksi pettymyksekseni vain semi-hyvää. Junani kohti Manchesteria lähti klo. 20.14 ja siitä alkoikin elämäni seikkailu. Tämä oli viimeinen yhteys, jolla pääsi Chesteriin ja konduktöörikin ihmetteli, että pääsenkö varmasti perille näin myöhäisen matkustusajankohdan takia. Matkalippuni mukaan juna meni suoraan Edinburghista Manchesteriin, jossa olisi tunnin odotus ja loppumatka menisi Arriva Trains Walesin operoimalla bussilla. Pääsinkin ajallani ensimmäiselle välietapille ja kaikessa rauhassa kävin vessassa ja söin Burger Kingistä purilaisen nälkääni. Siinä meni sellainen vajaa puolituntinen, jonka jälkeen lähdin etsimään sen bussin lähtöpaikkaa. Tässä vaiheessa kaikki alkoi mennä mönkään.
Aseman sisäpuolella oli kyllä oikein hyvät opasteet busseista, mutta ne loppuivat kuin seinään ulko-ovillla. Tien varressa oli kyllä muutamia bussipysäkkejä ja kävin niitä tutkimassa, mutta ne kaikki olivat paikallisbusseille. Hetken siinä palloilin ja lopulta kysäisin yhdeltä taksikuskilta tietäisikö se bussin lähtöpaikkaa. Tyyppi oli ihan hölmistynyt ja totesi, että ne lähtevät asemalta, joka on viiden minuutin kävelymatkan päässä ja näytti suunnan. Epäilin väitteen todenperäisyyttä, koska olin ymmärtänyt, että bussi lähtee juna-asemalta. Siinä vaiheessa minulla kuitenkin oli vielä sen verran aikaa, että päätin käydä vilkaisemassa kaiken varalta.
Viiden minuutin kävelymatkan jälkeen olin kahden ison tien risteyksessä eikä bussiasemasta näkynyt jälkeäkään. Totesin, että tämä oli huono idea ja olin juuri aikeissa kääntyä takaisin, kun eräs mieshenkilö lähestyi minua. Selvästikin siinä ympärilleni tähyillessäni näytin erittäin eksyneeltä (ensimmäinen ohje perehdytysviikolla oli "Never look lost"...) ja se oli herättänyt sen huomion. Kysäisin sitten siltä tietä bussiasemalle ja selitin tilanteeni, koska eihän minulla ollut mitään menetettävää siinä vaiheessa. Tämä olikin hyvin avulias tyyppi ja lähti kävelyttämään minua sinne bussiasemalle. Tässä vaiheessa olin jo aivan varma, että se bussi olisi lähtenyt siitä juna-aseman vierestä, koska ei tässä säätämisessä ollut mitään järkeä. Kuten arvata saattoi, bussiasemalla paljastui, että seuraava bussi Chesteriin lähtisi aamuyhdeksältä ja kellokin oli jo niin paljon, että bussi lähti niillä minuuteilla, joten olin jo jäänyt sen kyydistä.
Koko välikohtauksen ajan minulla oli hyvin rauhallinen mielentila. Ei minkäänlaista paniikkia tai hätää, vaikka niin voisikin odottaa. Tuolloin puoli yhden aikaan yölläkin vain totesin, että menen sitten loppuyöksi takaisin juna-asemalle ja odottelen siellä ensimmäistä Chesterin junaa. Uusi ystäväni oli kuitenkin sitä mieltä, että eihän se nyt käy päinsä! Kuitenkin nukahtaisin sinne ja joku ryöstäisi minut. Ehdoton nou nou. Se sitten sanoi, että voin tulla hänen kaverinsa omistamalle klubille nukkumaan. Hieman meinasivat hälytyskellot ruveta soimaan, koska pienestä pitäen on opetettu, että vieraiden miesten matkaan ei lähdetä. Tähän ikään mennessä ihmistenlukutaitoni ei ole kuitenkaan pettänyt minua ja sain tästäkin tyypistä vain hyviä viboja, joten päätin lähteä sen matkaan.
Ja se tosiaan vei minut aivan lähellä olevaan klubiin, jossa ei ollut mitään meneillään sinä iltana. Se oli vielä kohtuullisen uusi ja vasta nosteessa oleva paikka, mutta todella hieno ja asiallinen. Se heppu kierrätti minua ympäri siellä ja näytti paikkoja, ja olin todella vakuuttunut. Sitten se tarjosi kupin teetä, laittoi musiikkia taustalle soimaan ja menimme parille sohvalle juttelemaan ja parantamaan maailmaa. Se kertoi olevansa kotoisin Pohjois-Irlannista, minkä olin jo oikeastaan päätellyt sen aksentista. Oli kuulema matkustellut paljon ja asunut vähän siellä ja täällä, minkä takia se oli myös ollut samassa tilanteessa kuin minä sillä hetkellä. Se kertoi, että se oli hakattu pahasti nukahdettuaan jonnekkin asemalle, joten ymmärsin sen halun auttaa minua nyt. Se kuulema oli vaan tuntenut tarvetta lähteä yökävelylle juuri tänä yönä ja törmännyt minuun. Kohtalo, sanon minä. Meillä oli oikein antoisa jutustelutuokio ja pääsin taas valittamaan haluttomuuttani palata kotiin, minkä se ymmärsi harvinaisen hyvin. Vaikka hänellä oli poika Belfastin lähellä asumassa entisen naisystävänsä kanssa, hän mieluummin eli monikansallisessa ja eläväisessa Machesterissa kuin pienessä Jumalan hylkäämässä tuppukylässä. Pystyin jotenkin samaistumaan.
Aikamme rupateltuamme se lähti etsimään kaupungilta tupakkaa ja jätti minut sinne yksin. Soittimesta loppui juuri sopivasti musiikki, joten minä käytin tilaisuuden hyödykseni ja kaivelin vanhan kunnon iPodini laukusta, laitoin napit korviin ja valtasin tanssilattian. Kerran elämässä pystyy tanssimaan ihan yksin kokonaisella tanssilattialla lempimusiikkinsa tahdissa eikä kukaan ole edes katselemassa, niin silloin vain on bailattava sydämensä kyllyydestä! Se oli oikein vapauttava kokemus, josta olisi saanut hyvää materiaalia hauskimpiin kotivideoihin.
Sain siinä irrotella sellaisen puolituntisen ennen kuin pelastajani palasi ja rupesimme maate. Se nukahti omalle sohvalleen melkein välittömästi, mutta minulla oli kaksi nukahtamista haittaavaa tekijää: paikalleen jäädessäni huomasin, että siellä oli todella kylmä ja päivän aikana olin juonut vähintään sellaisen litran teetä, mikä kostautui nyt - aivan mahdoton kusetus. Sain varmaan puolen tunnin välein ravata vessassa, kun kehon nesteet lähtivät liikkeelle. Jonkun pari tuntia siinä kuitenkin yritin horrostaa, kunnes viiden jälkeen hyvästelin uuden ystäväni runsaasti kiitellen pelastamisestani ja lähdin kohti juna-asemaa.
Kaikki epäonni olikin kääntynyt suureksi, jännittäväksi seikkailuksi ja olin todella hyvällä tuulella, koska edelliset tunnit olivat vaan olleet niin jänniä ja kutkuttavia. Ehdottomasti haluaisin lisää tuollaisia kokemuksia elämääni ja tunnen velvollisuudekseni laittaa hyvä kiertämään ja pelastaa itse joku tuntematon samantyylisestä pinteestä. Maailmassa on vielä hyviä ihmisiä, joten uskoni ihmiskuntaan ja erityisesti miesrotuun oli palautunut!
Ei edes harmittanut maksaa ylimääräinen £12 junalipusta Chesteriin. Juna lähti 5.48 ja oli vaille seitsemän perillä. Kauppakin aukesi juuri sopivasti siinä seitsemältä, joten sain päivän kauppareissunkin suoritettua siinä samalla. Tasan aamukahdeksalta romahdin kuoleman väsyneenä vanhalle kunnon hetekalleni, joka myös sänkynäni tunnetaan. Vihdoin ja viimein pääsin tasaamaan useamman päivän univelkoja ja nukahdin sillä samalla sekunnilla, kun laitoin silmäni kiinni.
Kaiken kaikkiaan tämä reissu oli kaikessa kummallisuudessaan ehkä vaihtovuoden parhaita. Tajusin tämän myötä, että matkustelu ja elämä yleensäkin on liian tylsää, jos se menee suunnitellun kaavan mukaan. Paljon hauskempaa ja jännempää, kun kohtaa vähän vastoinkäymisiä silloin tällöin. Turha varmaan mainita, että tällaiset kokemukset vaan laittavat reissujalan vispaamaan entistä vauhdikkaammin. Olisi niin jännää vaan lähteä reilaamaan tai autolla ajelemaan ympäri maailmaa. Harmi vaan, että tämän vaihtovuoden jälkeen minulla ei ole oikein varaa lähteä hetkeen yhtään minnekään. Elämän suuria tragedioita! Sitten kun olisi sitä aikaa ja rahaa, eli eläkkeellä, niin sitten terveys ei enää anna kuitenkaan periksi. Joku on kyllä suunnitellut tämän systeemin niin hyvin.
Museokierrokseni jatkui iltapäivän puolella National Galleryn merkeissä. Olihan siellä kivoja tauluja, mutta useita päiviä jatkunut unideprivaatio alkoi käydä ylivoimaiseksi ja iski aivan jäätävä iltapäiväväsymys. Hädin tuskin silmät pysyivät auki. Onneksi sain kohtuullisen pian taas Sinin seurakseni ja suunnittelimme kaksi missiota, jotka olivat kuin meille luotuja: iltapäivätee ja shoppailua. Olin jo huolestua, että selviän tästä reissusta todella halvalla, mutta rupesihan sitä rahaa kulumaan! Ostin mm. Edinbugh-hupparin, pari korua ja hieman lisää haalarimerkkejä. Kävimme myös Subwayssa syömässä ja iltapäivätee skonsseineen oli aivan täydellinen.
 |
| Se on tehty kanervasta! Flirttailin vähän myyjäpojalle ja se möi sen minulle alennuksella :P |
Sitten olikin jo ilta ja minun aika suunnata takaisin kohti Englantia. Ilta oli oikein kauniin aurinkoinen, joten matkaevääksi nappasin vielä italialaisen jäätelön, joka oli pieneksi pettymyksekseni vain semi-hyvää. Junani kohti Manchesteria lähti klo. 20.14 ja siitä alkoikin elämäni seikkailu. Tämä oli viimeinen yhteys, jolla pääsi Chesteriin ja konduktöörikin ihmetteli, että pääsenkö varmasti perille näin myöhäisen matkustusajankohdan takia. Matkalippuni mukaan juna meni suoraan Edinburghista Manchesteriin, jossa olisi tunnin odotus ja loppumatka menisi Arriva Trains Walesin operoimalla bussilla. Pääsinkin ajallani ensimmäiselle välietapille ja kaikessa rauhassa kävin vessassa ja söin Burger Kingistä purilaisen nälkääni. Siinä meni sellainen vajaa puolituntinen, jonka jälkeen lähdin etsimään sen bussin lähtöpaikkaa. Tässä vaiheessa kaikki alkoi mennä mönkään.
Aseman sisäpuolella oli kyllä oikein hyvät opasteet busseista, mutta ne loppuivat kuin seinään ulko-ovillla. Tien varressa oli kyllä muutamia bussipysäkkejä ja kävin niitä tutkimassa, mutta ne kaikki olivat paikallisbusseille. Hetken siinä palloilin ja lopulta kysäisin yhdeltä taksikuskilta tietäisikö se bussin lähtöpaikkaa. Tyyppi oli ihan hölmistynyt ja totesi, että ne lähtevät asemalta, joka on viiden minuutin kävelymatkan päässä ja näytti suunnan. Epäilin väitteen todenperäisyyttä, koska olin ymmärtänyt, että bussi lähtee juna-asemalta. Siinä vaiheessa minulla kuitenkin oli vielä sen verran aikaa, että päätin käydä vilkaisemassa kaiken varalta.
Viiden minuutin kävelymatkan jälkeen olin kahden ison tien risteyksessä eikä bussiasemasta näkynyt jälkeäkään. Totesin, että tämä oli huono idea ja olin juuri aikeissa kääntyä takaisin, kun eräs mieshenkilö lähestyi minua. Selvästikin siinä ympärilleni tähyillessäni näytin erittäin eksyneeltä (ensimmäinen ohje perehdytysviikolla oli "Never look lost"...) ja se oli herättänyt sen huomion. Kysäisin sitten siltä tietä bussiasemalle ja selitin tilanteeni, koska eihän minulla ollut mitään menetettävää siinä vaiheessa. Tämä olikin hyvin avulias tyyppi ja lähti kävelyttämään minua sinne bussiasemalle. Tässä vaiheessa olin jo aivan varma, että se bussi olisi lähtenyt siitä juna-aseman vierestä, koska ei tässä säätämisessä ollut mitään järkeä. Kuten arvata saattoi, bussiasemalla paljastui, että seuraava bussi Chesteriin lähtisi aamuyhdeksältä ja kellokin oli jo niin paljon, että bussi lähti niillä minuuteilla, joten olin jo jäänyt sen kyydistä.
Koko välikohtauksen ajan minulla oli hyvin rauhallinen mielentila. Ei minkäänlaista paniikkia tai hätää, vaikka niin voisikin odottaa. Tuolloin puoli yhden aikaan yölläkin vain totesin, että menen sitten loppuyöksi takaisin juna-asemalle ja odottelen siellä ensimmäistä Chesterin junaa. Uusi ystäväni oli kuitenkin sitä mieltä, että eihän se nyt käy päinsä! Kuitenkin nukahtaisin sinne ja joku ryöstäisi minut. Ehdoton nou nou. Se sitten sanoi, että voin tulla hänen kaverinsa omistamalle klubille nukkumaan. Hieman meinasivat hälytyskellot ruveta soimaan, koska pienestä pitäen on opetettu, että vieraiden miesten matkaan ei lähdetä. Tähän ikään mennessä ihmistenlukutaitoni ei ole kuitenkaan pettänyt minua ja sain tästäkin tyypistä vain hyviä viboja, joten päätin lähteä sen matkaan.
Ja se tosiaan vei minut aivan lähellä olevaan klubiin, jossa ei ollut mitään meneillään sinä iltana. Se oli vielä kohtuullisen uusi ja vasta nosteessa oleva paikka, mutta todella hieno ja asiallinen. Se heppu kierrätti minua ympäri siellä ja näytti paikkoja, ja olin todella vakuuttunut. Sitten se tarjosi kupin teetä, laittoi musiikkia taustalle soimaan ja menimme parille sohvalle juttelemaan ja parantamaan maailmaa. Se kertoi olevansa kotoisin Pohjois-Irlannista, minkä olin jo oikeastaan päätellyt sen aksentista. Oli kuulema matkustellut paljon ja asunut vähän siellä ja täällä, minkä takia se oli myös ollut samassa tilanteessa kuin minä sillä hetkellä. Se kertoi, että se oli hakattu pahasti nukahdettuaan jonnekkin asemalle, joten ymmärsin sen halun auttaa minua nyt. Se kuulema oli vaan tuntenut tarvetta lähteä yökävelylle juuri tänä yönä ja törmännyt minuun. Kohtalo, sanon minä. Meillä oli oikein antoisa jutustelutuokio ja pääsin taas valittamaan haluttomuuttani palata kotiin, minkä se ymmärsi harvinaisen hyvin. Vaikka hänellä oli poika Belfastin lähellä asumassa entisen naisystävänsä kanssa, hän mieluummin eli monikansallisessa ja eläväisessa Machesterissa kuin pienessä Jumalan hylkäämässä tuppukylässä. Pystyin jotenkin samaistumaan.
Aikamme rupateltuamme se lähti etsimään kaupungilta tupakkaa ja jätti minut sinne yksin. Soittimesta loppui juuri sopivasti musiikki, joten minä käytin tilaisuuden hyödykseni ja kaivelin vanhan kunnon iPodini laukusta, laitoin napit korviin ja valtasin tanssilattian. Kerran elämässä pystyy tanssimaan ihan yksin kokonaisella tanssilattialla lempimusiikkinsa tahdissa eikä kukaan ole edes katselemassa, niin silloin vain on bailattava sydämensä kyllyydestä! Se oli oikein vapauttava kokemus, josta olisi saanut hyvää materiaalia hauskimpiin kotivideoihin.
Sain siinä irrotella sellaisen puolituntisen ennen kuin pelastajani palasi ja rupesimme maate. Se nukahti omalle sohvalleen melkein välittömästi, mutta minulla oli kaksi nukahtamista haittaavaa tekijää: paikalleen jäädessäni huomasin, että siellä oli todella kylmä ja päivän aikana olin juonut vähintään sellaisen litran teetä, mikä kostautui nyt - aivan mahdoton kusetus. Sain varmaan puolen tunnin välein ravata vessassa, kun kehon nesteet lähtivät liikkeelle. Jonkun pari tuntia siinä kuitenkin yritin horrostaa, kunnes viiden jälkeen hyvästelin uuden ystäväni runsaasti kiitellen pelastamisestani ja lähdin kohti juna-asemaa.
Kaikki epäonni olikin kääntynyt suureksi, jännittäväksi seikkailuksi ja olin todella hyvällä tuulella, koska edelliset tunnit olivat vaan olleet niin jänniä ja kutkuttavia. Ehdottomasti haluaisin lisää tuollaisia kokemuksia elämääni ja tunnen velvollisuudekseni laittaa hyvä kiertämään ja pelastaa itse joku tuntematon samantyylisestä pinteestä. Maailmassa on vielä hyviä ihmisiä, joten uskoni ihmiskuntaan ja erityisesti miesrotuun oli palautunut!
Ei edes harmittanut maksaa ylimääräinen £12 junalipusta Chesteriin. Juna lähti 5.48 ja oli vaille seitsemän perillä. Kauppakin aukesi juuri sopivasti siinä seitsemältä, joten sain päivän kauppareissunkin suoritettua siinä samalla. Tasan aamukahdeksalta romahdin kuoleman väsyneenä vanhalle kunnon hetekalleni, joka myös sänkynäni tunnetaan. Vihdoin ja viimein pääsin tasaamaan useamman päivän univelkoja ja nukahdin sillä samalla sekunnilla, kun laitoin silmäni kiinni.
Kaiken kaikkiaan tämä reissu oli kaikessa kummallisuudessaan ehkä vaihtovuoden parhaita. Tajusin tämän myötä, että matkustelu ja elämä yleensäkin on liian tylsää, jos se menee suunnitellun kaavan mukaan. Paljon hauskempaa ja jännempää, kun kohtaa vähän vastoinkäymisiä silloin tällöin. Turha varmaan mainita, että tällaiset kokemukset vaan laittavat reissujalan vispaamaan entistä vauhdikkaammin. Olisi niin jännää vaan lähteä reilaamaan tai autolla ajelemaan ympäri maailmaa. Harmi vaan, että tämän vaihtovuoden jälkeen minulla ei ole oikein varaa lähteä hetkeen yhtään minnekään. Elämän suuria tragedioita! Sitten kun olisi sitä aikaa ja rahaa, eli eläkkeellä, niin sitten terveys ei enää anna kuitenkaan periksi. Joku on kyllä suunnitellut tämän systeemin niin hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti