Kotona?

No hei taas rakkaat lukijat! Pahoitteluni pitkään kestäneestä hiljaisuudesta, mutta elämä on vaan ollut niin hektistä viime aikoina, että ei ole ollut aikaa syventyä blogin pariin. Eilen illalla saavuin Suomen kamaralle ja aamusta olin viimein kotona vanhempien luona. Tämän hetkistä olotilaa on hyvin vaikea kuvailla. Chesteristä lähteminen oli jo ihan psykofyysisesti haastava kokemus, mutta yllätyksekseni nyt tässä kotisohvalla on ihan mukava istua tietokone sylissä. Jotenkin tuntuu siltä, että en ole vielä oikein sisäistänyt tätä kotiinpaluuta. Vaihtovuosi Chesterissä on nyt oikeasti ohi.

Minulla oli suuria odotuksia vaihdon suhteen, mutta en olisi ikinä uskonut, että viettäisin tähän astisen elämäni parhaan vuoden Chesterissä. Kyllähän näihin yhdeksään kuukauteen sisältyi myös vaikeampia hetkiä, mutta kokonaisuutena olen ollut aidosti onnellinen ja tyytyväinen elämääni. Tunsin olevani kotona ja viihdyin sillä sateisella saarella yllättävän hyvin. Siksipä tämä kotiinpaluu onkin niin ristiriitainen kokemus. Juu. Tämä talo on koti. Tässä on jo mitä pitkälti toistasataa vuotta(?) asunut sukumme edustajia ja juureni ovat vahvasti täällä. Mutta. Pala sydämestäni jäi Chesteriin. Aika iso pala itse asiassa. Ja nehän sanovat, että koti on siellä, missä sydän on. Voiko ihminen tuntea kuuluvansa kahteen paikkaan samanaikaisesti? Tästä on selvästikin muodostumassa jonkinlainen identiteettikriisin poikanen.

Jotenkin minulla on sellainen käsitys, että useimmat ihmiset oppivat vaihtokokemustensa aikana arvostamaan Suomea ja meidän yhteiskuntaa entistä enemmän. Kuva siitä, että meillä on kaikki paljon paremmin vahvistuu, kun näkee kuinka asioita hoidetaan muualla maailmassa. Arvostus koulujärjestelmäämme, terveydenhuoltojärjestelmäämme sekä yhteiskunnan tasa-arvoisuutta kohtaan vaan kasvaa. Kotiinpaluun pitäisi olla suorastaan helpotus ja juhlimisen aihe. Minun kokemukseni on taas suurinpiirtein päinvastainen. Vaihto sai minut heräämään tähän "Suomi on paras maa maailmassa" -propagandaan, jota meille tyrkytetään syntymästä lähtien. En kiellä, etteikö meillä asiat olisi verrattain hyvin ja Suomi olisi hyvä paikka asua, mutta se on siltikin vain maa muiden joukossa. Jokaisessa yhteiskunnassa on ongelmansa ja niin on tässäkin. Britannia on monelta kantilta kehitysmaa, mutta siinä vaan on jotain, mikä saa minut rakastamaan sitä maata. Voisin ihan hyvin asua siellä vielä uudemmankin kerran elämäni aikana. Noin yleisesti ottaenkin en enää pidä sitä itsestäänselvyytenä, että elän Suomessa suurin piirtein koko elämäni. Tällä hetkellä maailmantutkimistarve ja seikkailunhalu vaan nostelevat päätään, ja haluaisin kokeilla jotain kaukaisempaa kohdetta lähivuosina. Mielenkiintoa olisi ainakin Australiaa ja Uutta-Seelantia kohtaan, kuten myös Yhdysvaltoja ja Kanadaa. Miksei Etelä-Afrikkakin voisi olla tuolla listalla. Maailma on avoin, joten annan sen nyt kuljettaa ihan vapaasti. Katsotaan minne päädyn seuraavaksi. Suomeen en ainakaan haluaisi jämähtää ennen kuin olen nähnyt millainen maailma on Euroopan ulkopuolella.

Tässäpä siis mietin, minne tämän pallon päällä kuulun. Onneksi musiikki auttaa.

Minulla taitaa olla edessä melkoinen prosessi työstää itseni siihen kuntoon, että pystyn syyskuussa palaamaan taas Jyväskylään ilman henkistä hajoamista. Teidän lukijoiden onneksi aion hyödyntää tätä kirjoittamisen helpottavaa vaikutusta, joten blogi säilyy hengissä kunnes olen saanut kaiken sanottavani ylös, vaikka varsinainen vaihto onkin nyt päättynyt. Tällä hetkellä blogimuistiinpanoja on sellaiset 13 sivua Wordissa ja vihkossa vielä muutama lisää. Tässä onkin kesäksi projektia saada kaikki purettua järkevään kirjalliseen muotoon ennen lukuvuoden alkua. Pelkästään viimeiset kolme viikkoa olivat blogin nimen mukaisesti suurta seikkailua ja minulla on muutamia hauskoja tarinoita kerrottavana, joten jääkää mielenkiinnolla odottamaan jatkoa.

Palaillaan astialle.